Litvinenkon ystävän Nekrasovin kirje HS:lle

Presidentti Vladimir Putin on paljolti median tuote, kuten monet muutkin johtajat. Ero on vain siinä, että hänet on luonut media, joka ei ole vapaa. Länsi on ymmärtänyt väärin tiedotusvälineiden vapauden puuttumisen luonteen nyky-Venäjällä. Vapautta on nyt paljon vähemmän kuin neuvostohallinnon viitenä viimeisenä vuotena, ja asetetut rajoitukset vaikuttavat yhteiskunnan kehitykseen enemmän kuin Stalinin jälkeisen ajan kommunistinen sensuuri.

Kun totaalinen terrorivalta katosi Nikita Hruštsevin aikakaudella, oikeaa tietoa janoavien ihmisten lukumäärä alkoi hitaasti mutta vääjäämättä kasvaa.

Valtiovallan ote ihmisten mielistä alkoi livetä, vaikka valtio edelleen kontrolloi lehdistöä. Kommunistisen puolueen ajatuspoliisi KGB joutui myöntämään, ettei sillä ollut perusteita estää systeemin epäitsekästä arvostelua ja vaati ainoastaan, että älyllinen toisinajattelu pidettiin yksityisasiana.

Venäjän nykyinen johto toimii tavalla, joka muistuttaa enemmän Josif Stalinin kuin Leonid Brežnevin hallintoa. Putin ei ole kiinnostunut kontrolloimaan viestinnän mekanismeja. Hän tavoittelee yhteiskunnan aktiivista ydinjoukkoa, jonka voidaan luottaa pyrkivän "oikeiden" periaatteiden edistämiseen samalla, kun se toimii ideologisena puskurina johtajien ja kansan välillä.

Virikkeiden ja pelkojen, tiedostetun ja tiedostamattoman yhdistelmä pitää yllä mielikuvaa yhteiskunnasta kuin keinotekoinen makeutusaine. Aineellinen vaurastuminen on rajoitettu pieneen vähemmistöön, joka saa sitten esiintyä ulospäin vauraana, vapaana ja demokraattisena kansana.

Stalinilla oli taloudelliset keinot pitää yllä kokonaista koulutettujen kuuliaisten avustajien luokkaa, Brežnevillä ei. Siitäkin syystä 1950-luvun loppupuolella alkoi ilmaantua jälleen älymystöä, jonka vapaa ajattelu ajoi sen lopulta väistämättömälle törmäyskurssille diktatorisen hallinnon kanssa. Ratkaisevan tärkeää silloin oli, että länsivallat tarjosivat massiivista henkistä ja käytännöllistäkin tukea jokaiselle, joka uskalsi janota vapautta.

1990-luvun hätäinen demokratiakehitys tuotti historiallisen pettymyksen suurimmalle osalle venäläisistä. Kehitys johti ennätykselliseen sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen. Samaan aikaan länsi näytti täysin hylänneen aiemmat humanistiset periaatteensa hyväksyessään uuden harvainvallan. Varsinkin Jeltsinin kaudella tämä syvensi kaunaa hallintoa kohtaan, mutta kun öljyn ja kaasun hinnat kohosivat, Putinille tarjoutui tilaisuus palkata kokonainen kasti soveliaita, halukkaita ja periaatteettomia pelureita hokemaan demokratiafarssia ylläpitäviä valtion propagandalauseita. Heidän kaltaisensa asuttavat hohdokasta ja ylihinnoiteltua Venäjää, joka tänään saa ulkomaisten vieraiden päät pyörälle.

Tuntematon pietarilainen virkamies Vladimir Putin kohosi huomattavaan asemaan Moskovassa järjestämällä salaisen operaation, jolla Jeltsin, hänen perheensä ja osa hänen seurueestaan pelastettiin valtakunnansyyttäjä Juri Skuratovin murskaavalta korruptiotutkinnalta.

Seuraavaksi juonittiin sarja korkean tason paljastuksia, jotka julkaistiin vuoden 1998 talousromahduksen aikoihin. Romahdus ryösti ihmisiltä jälleen kerran heidän säästönsä, syöksi lukuisia yrityksiä konkurssiin ja aiheutti miltei kansannousun.

Putinin rooli näissä paljastuksissa oli keskeinen. Ensiksi valtakunnansyyttäjälle järjestettiin prostituoituja, kohtaus videoitiin ja esitettiin televisiossa. Seuraavaksi hyödynnettiin vuonna 1999 hämärissä olosuhteissa tehdyt moskovalaisten asuinkerrostalojen räjäytykset, joista haettiin oikeutus hyökkäykselle Tšetšeniaan. Näin ihmisten huomio olikin lopullisesti käännetty pois korruptiosta.

Vaikka Putinin valtaannousu tapahtuikin sen häikäilemättömyyden avulla, jolla hän hyökkäsi Tšetšenian kimppuun, hänen kaunansa eräitä Jeltsinin kauden tärkeimpiä liberaaleja kohtaan liittyy nimenomaan televisioon.

Putinin ensimmäinen uhri oli Vladimir Gusinski ja hänen kuuluisa NTV-televisiokanavansa, joka uskalsi tutkia Moskovan pommihyökkäysten jälkeen Ryazaniin syyskuussa 1999 suunniteltua pommiattentaattia, jonka paikallinen poliisi pilasi, kun se otti kiinni räjähteet asentaneet liittovaltion salaiset agentit. Gusinski pidätettiin syytettynä taloudellisista epäselvyyksistä pian sen jälkeen, kun reportaasi Ryazanin tapahtumista oli esitetty.

Oma armeijan lapsiuhreista Tsetseniassa kertova filmini, jonka tuottajana ja kertojaäänenä toimi Vanessa Redgrave, oli yksi viimeisistä riipumattomista ohjelmista NTV:ssä. Vuoden 2001 alussa NTV:stä oli jäljellä pelkkä nimi.

Seuraavaksi oli Putinin poliittisen kummisedän Boris Berezovskin ja hänen ORT-televisiokanavansa vuoro. Berezovski, jonka ORT-kanava alun perin, ironista kyllä, kannatti Putinia, alkoi ajan mittaa tympääntyä suojattinsa autoritäärisiin taipumuksiin. Lopulta Berezovski antoi luvan esittää ORT:llä Kursk-sukellusveneen onnettomuutta käsittelevän sensuroimattoman ohjelman, jossa Putin vaikutti sydämettömältä kyynikolta. Berezovski onnistui juuri ja juuri välttämään toisen toisinajattelevan oligarkin, Mihail Hodorkovskin, kohtalon, mutta ORT:stä tehtiin valtion propaganda-ase, jota johtavat presidentin hännystelijät.

Yleisesti tiedetään, että Putinin suosio on paljon korkeampi kuin Jeltsinin tämän useimpina presidenttivuosina. Silti on vaikea olla ajattelematta, että Jeltsinin presidenttiydellä oli lailliset perusteet, kun taas Putinilla niitä ei aivan ole.

Tämä johtaa venäläiset etsimään vastausta kysymykseen, joka hämmentää monia lännessä: miksi Putinin kaltainen näennäisen moderni ja valveutunut sekä ilmeisen suosittu kaveri näkisi niin paljon vaivaa vaientaakseen jokaisen vapaan äänen maassaan. Venäjän uuden vakauden perustuksiin kätkeytyy ruumiita, haamuja, jotka puhuvat niille, jotka rohkenevat yöhön niitä kuulemaan.

Valtiovallan puolesta politikointi ja rikastuminen ovat Venäjällä jo lähes synonyymejä keskenään, mutta jopa yläluokan alemmat kerrokset, ammattilaiset ja liikemiehet, joilla ei ole välitöntä yhteyttä politiikkaan, odottavat saavansa valtiovallan pönkittämisestä välittömän palkinnon kuin Pavlovin koirat.

Korruptio on jo kulunut lempinimi Venäjän talouden pääperiaatteelle, mutta Putinin aikana siitä on tullut erottamaton kumppani poliittisen ja sosiaalisen omantunnon korruptiolle sekä suojamuuri holhoavalle "isänmaalliselle" ideologialle, jota harjoittaa ja kannattaa jokainen, joka haluaa elää täysillä.

Juuri tämä hämmentääkin herkkää sielua valon kylvettämässä Moskovan keskustassa: hengästyttävä kulutusinto, joka ei voisi olla kauempana ympäröivän arkkitehtuurin yhä heijastelemasta neuvostoajan elämäntyylistä, sekoittuu alla piilevään henkiseen kalkkeutumiseen.

Kommunistinen paradoksi nöyristelystä vapauden nimissä on korvautunut aineellisella vapaudella nöyristelyn nimissä.

Suurelta osin sama pätee moderniin ihmiseen yleensäkin, mutta tarvitaan vain yksi tarkkaavainen silmäys paljastamaan nyky-Venäjän valtavirtakulttuurin fanaattisuus, moukkamaisuus ja muukalaisviha, jotka kätkeytyvät kansainvälisten merkkituotteiden ja "uusien venäläisten" naisten ja miesten huoliteltujen ulkomuotojen taakse.

"Ulkomaalaiset tulevat tänne etelästä helppojen voittojen toivossa ja rikollisin aikein." Tämä ei ole äärioikeistopuolueen iskulause vaan tietoisku parhaaseen katseluaikaan lähetettävässä television asiaohjelmassa. Kohtalaisen varmasti voi veikata, ettei yksikään tyylikkäistä nuorista, jotka täyttävät ylihintaiset kahvilat, kyseenalaista millään tavoin moista televisioitua asenteellisuutta.

On coolia ja muodikasta olla kansallismielinen, anti-aasialainen ja anti-oranssi, ja - itse asiassa - vielä muodikkaampaa on olla anti-länsimaalainen.

Länsi edustaa mennyttä, me olemme tulevaisuus. Vähät siitä vaikka kaikki merkkituotteet ovat länsimaalaisia. Vähät siitä, vaikka tilastojen valossa Venäjän kansa kulkee kohti väestöllistä kriisiä. Olemmehan löytäneet uudelleen uskon itseemme, valtioomme ja presidenttiimme, ja uskomme on lujempi kuin järki.

Järki sanoo, että uskomme löytyi uudelleen samaan aikaan kuin öljyn hinta hyppäsi ja Tšetšenian sotarikokset tehtiin, tai heti niiden jälkeen. Järki sanoo myös, että hirvittävä korruptio ja hellittämätön gangsterivalta romuttavat maata, sen tulevaisuudennäkymiä, sen strategiaa, ja jopa sitä jokseenkin arvoituksellista kutsumusta, jonka me venäläiset uskomme maallamme ihmiskunnan historiassa olevan. Mutta sille näkyvälle vähemmistölle, jota nykyhallinto hoivaa, järjellä ei ole merkitystä. Järki ei yleensäkään ole tällä hetkellä suurinta huutoa Venäjällä, aivan kuten ihmisoikeudet eivät paina paljon niille, jotka kyllä turvaavat omat oikeutensa parhaansa mukaan.

Nämä yleistykset vaikuttavat kouriintuntuvasti venäläiseen arkeen. Venäjän niin sanotussa demokratiassa kansan virallisen edustajan ei tarvitse kansallishengen lisäksi vedota mihinkään muuhun humaaniin tai yhteiskunnalliseen arvoon. Edes terrorismin vastainen taistelu ei käy valtista, sillä kansa tietää, että joka ikisessä lukkiutuneessa tilanteessa hallituksen joukot, eivät terroristit, ovat tappaneet läjäpäin viattomia siviilejä.

Panttivankien sieppaaminen Budennovskin sairaalassa, Nord-Ost-teatterin valtaus, Beslanin verilöyly - kaikkiin näihin tapauksiin liittyy äärimmäisen raskauttavia paljastuksia; puhumattakaan yleisestä epäilystä, että poliittisesti merkittävin terrorihyökkäys, vuoden 1999 kerrostaloräjähdykset Moskovassa, oli salaisen palvelun suunnittelema tai hyväksymä.

Nord-Ost-teatterin valtaus tai Beslanin tragedia ovat poliittisessa kielenkäytössä ihan muuta kuin 9/11. Ne eivät pönkitä vallanpitäjiä vaan nostattavat kansaa hallitusta vastaan ja ovat siksi lähes tabuaiheita.

Yhdysvalloissa presidentti ja hänen puolueensa ovat lähestulkoon omineet terrorismikeskustelun itselleen. Venäjällä se liitetään lähinnä murhattuun tutkivaan journalistiin Anna Politkovskajaan sekä paljastuksia tehneisiin entisiin KGB-miehiin, vangittuun Mihail Trepaškiniin sekä myrkytettyyn Aleksandr Litvinenkoon.

Muodikkaan isänmaallisuuden ongelmana on, että se on täysin valheellista. Siksi monet aidosti isänmaalliset kääntyvät kansalliskiihkoilijoiksi elleivät jopa kansallissosialisteiksi - tai kansallisbolsevikeiksi, kuten kuuluisinta ryhmää kutsuttiin.

Tavallisten venäläisten asuttamien loputtomien identtisten lähiöiden näkövinkkelistä yläluokka on kaksinaisen moraalisen turmion tietä kulkeva muukalaisrotu: yläluokka elää tavallisten ihmisten verestä johtamalla kaikkialle levittäytynyttä epäoikeudenmukaista rahantekoverkostoa, ja se pettää Venäjän geopoliittiset edut salaisilla sopimuksillaan lännen kanssa.

Välttääkseen täydellisen apatian miljoonat tavalliset venäläiset suhtautuvat kiihkeästi suurenmoisen kirjallisuutemme ja ortodoksisen tradition arvoihin. Dostojevskin sanoin: "Kansamme uskoo yhä vankkumatta totuuteen, hyväksyy Jumalan ja vuodattaa kyyneliä myötätunnosta. Yläluokka onkin sitten asia erikseen".

Toistaiseksi Putin on enimmäkseen, joskaan ei täysin, välttynyt kriittiseltä huulenheitolta lähinnä siksi, että sitkeän venäläisen tradition mukaisesti hänen roolinsa nähdään pelkästään julkisena selittäjänä. Hänen tehtävänsä on vain näyttää tutkimattomat kasvonsa ja lausahtaa lipevä fraasi tai kaksi siitä, kuinka pajarit ovat taas kerran sotkeneet pahan kerran tsaarin hyvät aikeet.

Vasemmistokansallismielisyys yhdistetään pikemminkin Italian, Saksan tai Balkanin historiaan, mutta se on todellinen voima nyky-Venäjällä, ja nimenomaan se voima, jota näennäisen ylivoimainen hallinto pelkää. Ironista kyllä, kommunisti-bolsevikkivasemmisto ei ole pelkästään ylivoimaisesti tärkein KGB-vetoisten vallanpitäjien vastustaja, vaan myös ainoa poliittinen mahti, jonka jäsenmäärä on suuri ja joka perustuu aitoon vakaumukseen eikä presidentillisen aivoriihen kannustimiin, joiden ainoa tarkoitus on valeopposition luominen.

Isänmaallinen linja on marginalisoinut työläisten kansainvälisen solidaarisuuden opinkappaleet, joskaan ne eivät ole täysin unohtuneet. Lisäparadoksi syntyy kommunistien sympatioista imperialismia kohtaan. Moni heistä kaipaa neuvostoimperiumia, jota pidetään esimerkkinä onnistuneesta ylikansallisesta yhteiselosta.

Mutta on tärkeämpiä ja ehkä pahaenteisempiäkin paradokseja: kansallismieliset sekä oikealla että vasemmalla kuuluvat yhteiskunnan kaikkein aktiivisimpaan kansanosaan ja väkivaltaisista yhteenotoista huolimatta heidän iskulauseensa ja puhetapansa ovat usein identtisiä.

Vielä yksi kummallisuus. Venäjän tapauksessa ei päde perinteinen sosiologinen peukalosääntö: mitä alempi yhteiskuntaluokka, sitä suuremmat ennakkoluulot ulkomaalaisia kohtaan.

Tällä voi olla jotain tekemistä sen kanssa, ettei termi koulutetut luokat sovellu kuvaamaan vaikutusvaltaisia klaaneja, jotka hallitsevat julkista keskustelua.

Sanalla älymystö ei ole kuin katoavan nostalginen merkitys Venäjän nykytodellisuudessa. Sivistyneistö on livennyt kansakunnan omantunnon ja liikkeellepanevan voiman roolistaan pelkäksi melankoliseksi hengeksi, joka on haluton ryhtymään osaksi Putinin ja Gazpromin Venäjää ja kasvavaa miljardöörien joukkoa, jonka olemassaoloa lapsellisesti ja järjettömästi pidetään lännessäkin merkkinä hyvinvoinnista.

Miljardöörien palatsien ja televisiostudioiden loisteessa yllytetään muukalaisvihaan vähintään yhtä avoimesti kuin niissä taloudellisen ahdingon vaivaamissa kortteleissa, missä länsimaalaiset perinteisesti kuvittelevat äärioikeistolaisen halveksunnan syntyvän.

Isänmaallinen kansallismielisyys on Venäjällä elinvoimainen yhteiskunnallisen energian lähde, josta ammentavat niin vallanpitäjät kuin oikeistolaiset ja vasemmistolaiset poliittiset voimat. Keskustelua voisi tietysti jatkaa nationalismin ja pan-imperialismin välisten erojen tutkimisen suuntaan, mutta tässä yhteydessä se olisi epäoleellisempaa kuin esimerkiksi Hannah Arendtin syvällisessä analyysissä saksalaisen natsismin kehityksestä.

Nationalismin aave yksinkertaisesti kuljeksii joutilaana kuten se Marxin manifestista pulpahtanut kuuluisa kummitus teki 150 vuotta sitten. Venäjän kyyniset johtajat, länsimaisen luksuksen kapitalistiset tuntijat, yksinkertaisesti käyttävät aavetta hyväkseen pystyttäessään palomuuria omien kulutusorgioittensa ympärille.

Kansallismielisyys taudinpuuskineen valtaa helposti venäjän fasistien mielet. He eivät ymmärrä, että jo pelkkä äärioikeiston ilmaantuminen ylisuureen maahan, joka koostuu sadoista eri kansallisuuksista, on oire maan hajoamisesta, ei sen lujittumisesta.

Venäjän kansallismieliset vasemmistolaiset, joiden iskulauseet ovat täynnä virheitä ja ristiriitoja, alkavat puolestaan havaita, että ihmisten apeuden todellinen syy eivät ole ulkomaalaiset, vaan itseään palvelevan harvainvallan politiikka ja propaganda.

Jos suurpääoma on kansainvälistä, me olemme kansallismielisiä! Jos kaikkien maiden raharuhtinaat yhtyvät, kuten työläisten kerran piti, me vetoamme omaan kansaamme!

Toisin kuin monet edeltäjänsä valtion turvallisuuskoneistossa Putinin ei ole todistettu aloittaneen massiivisia sortotoimia - Tšetšenian kauhistuttavaa poikkeusta lukuun ottamatta. Sen sijaan hän on romuttanut prosessin, joka tähtäsi kieleltään ja kulttuuriltaan yhtenäisen Venäjän luomiseen. Napoleonin sotien aikana maaorjia omistavalla ylimystöllä oli enemmän yhteistä ranskalaisten valloittajien kuin oman kansansa kanssa. Ylimysvähemmistö ja kansan enemmistö eivät yksinkertaisesti puhuneet samaa kieltä. Nykyisessä aktiivisessa anti-demokraattisessa prosessissa olemme taantumassa samaan feodaalijakoon.

Nuoren suositun kirjailijan romaanin esipuheessa sanotaan: "Sankarini on intohimoinen nuori mies, joka rakastaa kansaansa, mutta joka on myös tarpeeksi kylmäpäinen epäilläkseen, että ihmisten epäonnesta vastuun kantavat henkilöt asuttavat Moskovan keskustan historiallisia palatseja, eksklusiivisia maaseutuhuviloita, sekä linnoja Englannissa, Ranskassa ja Sveitsissä. He ovat niin vieraantuneita ihmisistä, että monin tavoin he ovat lakanneet olemasta osa tätä kansakuntaa. Ja kuitenkin he omistavat täällä lähes kaiken. Toistaiseksi emme voi asialle mitään; muurit ja vartijat, jotka erottavat heidät meistä, ovat valloittamattomia. Ja niin sankarini viha kääntyy kohti toisia, sellaisia, jotka eivät kuulu meihin, mutta jotka onnettomuudekseen sattuvat tiellemme, täällä meidän naapurustossamme, katutoreillamme, rautatieasemillamme..."

Yksi syy, miksi historiaa ei voi ennakoida, piilee meidän toimiemme irrationaalisessa puolessa.

Nyky-Venäjällä kansallismielisyys houkuttelee demokraattia, jota raivostuttavat ihmiset, jotka syleilevät demokratiaa teoriassa, mutta pettävät sen käytännön sopimuksillaan anti-demokraattisen hallinnon kanssa.

Sopimuksille voi olla maailman parhaat perustelut, mutta ne unohtavat, että demokratiassa on kyse kansan todellisesta edustamisesta valtakoneistossa sekä yksilön reilusta mahdollisuudesta saada oikeutta epätäydellisessä maailmassa.

No, kansa on Putinin koneistossa edustettuna yhtä surkeasti kuin Brežnevin aikana, ja yksilö on yhtä alttiina autoritäärisen valtion mielivallalle - mafian väkivallasta puhumattakaan - kuin Neuvostoliiton aikana.

Nyt kun demokraattiset arvot mielletään kuluneeksi fraasiksi ja USA:n maailmanlaajuisen edunvalvonnan viikunanlehdeksi, kansallismielisyys näyttäisi tarjoavan ainoan todellisen haasteen status quolle.

Järjetön tuhovimma saattaa purkautua tummaihoisen ohikulkijan brutaalina hakkaamisena, mutta samankaltainen järjettömyys voi ajaa koulutetun ihmisen näiden kovanaamojen ideologiseen jäljittelyyn - koska se on ainoa tapa uhata vallitsevaa järjestystä, joka hyödyttää valtaapitäviä sortajia ja heidän ylemmän keskiluokan yhteistyökumppaneitaan. Tällaisia taktisia liittolaisuuksia on nähty ennenkin, ja niin yritetään terroria oikeuttaa myös nykyisenä venäläisen kansallismielisyyden raskausaikana.

Äärioikeisto haluaa enemmän kuin sen, että sitä siedetään. Se haluaa Venäjän. Sen ainoa ase on murha: poliittinen murha. Ei kuitenkaan murha informaatiovuodon estämiseksi tai todistajasta eroon pääsemiseksi, vaan murha joka shokeeraa, provosoi, pelottaa, ja mustamaalaa. Sekä Venäjällä että lännessä.

Murhan avulla lännelle osoitetaan paikkansa - kuinka kyvytön se on uuden venäläisen vallan ja vanhojen venäläisten arvojen edessä. Mitä kunnioitetumpi uhri, sen parempi.

Kansainvälinen arvostus suojeli neuvostoajan toisinajattelijoita. Nyt se pikemminkin panee venäläiset ihmisoikeuksien puolustajat vaaralle alttiiksi. Ja kun Putinin tasapainoiluyritys - jota jotkut nimittävät vakaudeksi - jatkuu, eikä humanistisella demokratialla ole puolustajia, yksi näyttää varmalta: viattomia, rohkeita ja rehellisiä ihmisiä, kuten Anna Politkovskaja, murhataan yhä.

Politkovskaja oli Putinin ja äärioikeiston välisen varjonyrkkeilyn uhri. Kilpaillessaan vallasta fasistit tappavat rangaistuksetta ja väittävät Putinia liittolaisekseen. He tappavat nähdäkseen, miten hän kieltäytyy tuntemasta häpeää. He tappavat testatakseen toveria ennen kuin astuvat näyttämölle tosimielellä.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että Putin on läpäissyt testin.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi