Lumilautailevan ajatollahin maa

Länsi on 30 vuotta pelännyt Iranin papiston uhoa. Mutta yhtä vähän kuin me ymmärrämme ajatollaheja, heitä ymmärtävät liberaalit iranilaiset.

"Dizinin kylässä asuu islamilainen pappi, joka käy silloin tällöin laskettelemassa. Ei usein, mutta joskus", lumilautailun opettaja Jahandar Kalhor sanoo. Kalhor on 39-vuotias, perusepäluuloinen persialaismies. Hän möllöttää vanhanaikaisessa vaijerihississä, joka nousee vuorenrinnettä Dizinin laskettelukeskuksen huipulle.

Iranin ylemmän keskiluokan ja yläluokan suosima laskettelukeskus on 150 kilometriä Teheranista pohjoiseen. Eipä ole tullut mieleen, että osa Iranin ajatollaheistakin pujottelee. Kalhor kertoo, että hänen oppilaanaan on ollut muun muassa vaikutusvaltainen ajatollah Mahmud Mohammadi Araqi: yksi näistä uutiskuvien tuuheapartaisista turbaanimiehistä, iranilaisittainkin keskivanhoillinen änkyrä. "Hän rakasti laskettelemista, vaikka hän oli jo silloin yli 60-vuotias", Kalhor sanoo.

Kaatuiko ajatollah Araqi? "Tietenkin", Kalhor sanoo. "Monta kertaa."

Iran on 30 vuoden ajan ollut maailman ainoa islamilainen tasavalta. Tasavaltaa siellä on tosin vain kulissiksi. Vanhoillinen papisto on ollut vallassa helmikuusta 1979, kun ajatollah Ruhollah Khomeinin johtama vallankumous kaatoi Yhdysvaltain tiedustelupalvelun CIA:n tukeman itsevaltaisen shaahin Reza Pahlavin.

Maanpaosta Teheraniin saapunut Khomeini otettiin vastaan kuin messias. Vallankumousrintamassa papiston kanssa olivat niin marxilaiset kuin liberaalit, mutta heille kävi huonosti.

Iran alkoi uida vastavirtaan. Kun marraskuussa 1979 nuorten kumouksellisten ryhmä kaappasi Yhdysvaltojen Teheranin- suurlähetystön 444 vuorokaudeksi, länsimaalaisten kollektiivitajuntaan lyötiin synkkä kuva: mustakaapuiset naissotilaat, Israelin lippuja polttavat partajehut ja otsansa mustelmille rukoilleet fundamentalistit.

Ja silti siellä skimbattiin, silloinkin. "Heti vallankumouksen jälkeen suhtautuminen lasketteluun oli tosin jyrkkää. Dizin yritettiin tuhota", Kalhor sanoo. "Mutta nyt laskettelu on ihan ok. Meillä on valtion hiihtoliittokin."

Dizin on Iranin yläluokan leikkikenttä. Osa yläluokasta on länsimaista ja melko maallista, mutta enemmistö iranilaisista ei ole koskaan laskettelurinnettä nähnytkään. Teheranilainen lääkäri Savedeh Heidarali, 30, ja kaupunkisuunnittelija Shahram Rezaee, 35, kiinnittävät lumilautojensa siteitä monoihin. "Meissä iranilaisissa on potentiaalia, mutta täällä on niin paljon ongelmia: taloudessa, kulttuurissa ja politiikassa. Olen uskonnollinen, mutta ajattelen, että nykyjohtajat käyttävät Jumalan sanaa vain omiin tarkoituksiinsa", Heidarali sanoo. "En äänestä koskaan vaaleissa, koska en hyväksy järjestelmää. Mikään ei kuitenkaan muutu, vain presidentin nimi."

Hampurilaisbaarin kaiuttimista tärisee tekno. Se ottaa kaiun Benettonin vaatemainoksesta. Viereen istuu bisnesmies Tabrizin kaupungista, ryhtyy juttusille ja haiskahtaa viinalle. Viinan juominen on edelleen jyrkästi kiellettyä. Tabrizin mies voisi saada siitä jopa vankeutta, sillä sharian laki se on voimassa Dizinissäkin.

Noin 13 miljoonan asukkaan Teheran on jaettu kaupunki. Ei muurilla kuten Itä- ja Länsi-Berliini, vaan Hemmat-nimisellä valtatiellä. Kärjistettynä näin: Sen pohjoispuolella asuvat ylempi keskiluokka ja yläluokka, koulutetut ja liberaalit. Moni heistä äänestänee kesäkuun vaaleissa ex-presidentti Mohammad Khatamia. Moni protestoi ja jättää äänestämättä.

Etelä-Teheranissa asuvat alempi keskiluokka ja alaluokka, vähän koulutetut ja uskonnollisimmat. Moni heistä äänestänee presidentti Mahmud Ahmadinejadia. Täällä kotirouvat kulkevat mustissa kokokaavuissa. Pohjoisen liberaalit pitävät näitä naisia lähes keskiaikaisina ilmestyksinä. Heitä kutsutaan variksiksi.

Nämä kaksi Irania kohtaavat harvoin, vaikka Teheranin moderni metro rullaa etelästä pohjoiseen. Eteläteheranilaisella kenkäkauppiaalla on harvoin, jos koskaan, syytä matkustaa Hemmatin pohjoispuolelle. He ymmärtävät toisiaan lähes yhtä huonosti kuin me ymmärrämme Irania.

Nuorisoa Etelä- ja Pohjois-Teheranissa yhdistää yksi asia: kaikilla on tylsää. Teheranin nuoret katsovat kotona Iranin valtiollista televisiota: saippuasarjoja sekä uutisia, joissa presidentti avaa lasitehtaan. Jos he eivät katso televisiota, he roikkuvat ostareilla tai seisottavat autoaan ruuhkassa. "Ajattelen, että Jumala vihaa jokaista iranilaista. Koko sukupolveni on kuin häkissä", pohjoisteheranilainen Parviz, 24, sanoo. "Jos olisin suomalainen, voisin tehdä mitä tahansa. Olla toimittaja. Tiskijukka. Tai vaikka lääkäri."

Parviz löytyy puskaradion avulla. Hän kuulemma tietää, jos pääkaupungissa tapahtuu jotain, josta valtio ei pidä: kiellettyjä konsertteja, juhlia tai radikaalia taidetta. Kuin todisteeksi itsestään Parviz googlaa Reutersin uutisen elokuulta 2007: Iran pidätti useita "satanistisella" rock-keikalla.

"Satanistisella. Kuvitelkaa, satanistisella", Parviz sanoo vakavana. Hän oli yksi esiintyjistä uutisen rockkeikalla Karajin pikkukaupungissa. Totta kai Parvizille oli selvää, että hän ottaa riskin. Iranissa rock, alkoholi ja nuorison kuhertelu ovat kiellettyjä länsipaheita, joista voi saada tuomion. Mutta yhden illan keikasta tarjottiin 700 dollaria, korkeasti koulutetun iranilaisen kuukausipalkka. "Tarvitsin ne rahat."

Parviz ja 12 muuta konsertin esiintyjää istuivat kuukauden vankeustuomion. "Yksi vankilan vartijoista kysyi, että olenko niitä satanisteja, joista kerrotaan tv-uutisissa", Parviz kertoo. "Kysyin, että näytänkö sellaiselta." Katso tuon rockyhtyeen kitaristia, hän sanoo ja osoittaa nuorta poikaa, joka soittaa konsertissa kuvatulla kotivideolla. Yleisön joukossa tanssivilla nuorilla naisilla ei ole huiveja. "Poika oli tuolloin 15-vuotias. Hänet raiskattiin vankilassa. Tapasin hänet siellä, hän oli täydellisessä sokissa ja hoki tekevänsä itsemurhan."

Parviz ei ole oikealta nimeltään tietenkään Parviz, koska Iranin suurlähetystö Suomessa lukee Helsingin Sanomien Iran-jutut tarkkaan. Siksi hänen kuvaansakaan ei voi julkaista. "Haluan, että muu maailma ymmärtää, että juuri tätä tarkoittaa islamilainen tasavalta."

Paheita iranilaisilla on, vaikka valtio toista väittää: huumeriippuvaisia on paljon, koska Afganistanin oopiumi kulkee Iranin kautta, salakuljetettua viinaa on kotibileissä, ja osan prostituutiosta papisto nielee, kun rahasta panemista kutsutaan "väliaikaiseksi avioliitoksi".

Parviz asuu ylemmän keskiluokan alueella Mirdamadissa, työskentelee hotellin kahvilassa ja vannoo lähtevänsä Iranista - mahdollisimman kauas, vaikkapa Suomeen - välittömästi, kun hänellä on rahaa. "Onneksi se poliisin kersantti, joka pidätytti meidät, on istunut itse nyt jo vuoden vankilassa. Hän jäi kiinni bordellissa."

Kyläbussi nilkuttaa Khomeinin mausoleumin eteen Etelä-Teheranissa. Siitä astuu Rajab Ali Nasehi, Darvarin vuoristokylästä saapunut eläkkeellä oleva puhelinkeskuksenhoitaja.

Ympärille kasaantuu ahavoituneita maalaisukkoja. He ovat pyhiinvaelluksella, tulossa Karbalasta, shiiojen pyhästä kaupungista Irakista.

Vallankumouksen kannattajia on Iranissa paljon. Heissä ei ole kauheasti pelättävää, sillä harvaa heistä länsimaiden tuho kiinnostaa. Kun he puhuvat vallankumouksesta, retoriikka on kuin demarilla, joka haikailee Kekkosen ajan vahvaa valtiota ja sosiaaliturvaa. "Tulin tänne mausoleumiin, koska rakastan Khomeinia. Hän oli vahvatahtoinen mies, eikä hän pettänyt lupauksiaan. Hän uskoi Jumalaan", Nasehi ylistää. "Olemme onnellisia islamilaisen tasavallan sateenvarjon alla."

Ukkolauma ympärillä nyökyttelee. He lähtevät lounaalle mausoleumin sivurakennukseen. Valtio on maksanut ukot pyhiinvaellukselle, sillä pikku porkkanoin varmistetaan heidän uskollisuutensa.

Edustakoon herra Nasehi toista totuutta Iranista - vastakkaista kuin laskettelukeskuksen kosmopoliitit: 70 miljoonan asukkaan Iran on vanhoillinen ja kaksinaismoralistinen poliisivaltio. Sen poliittinen johto pelaa rystypuolelta: vaatii Israelin tuhoa, piilottelee ydinlaitoksia ja rahoittaa Hamasin ja Hizbollahin terroristeja.

Sananvapaus on sitä, että presidentti Ahmadinejadia saa arvostella, mutta Suurta Johtajaa ajatollah Ali Khameneita ei.

Basij-militian marttyyrijärjestön pääsihteeri Mohammed Sabet Habibi kurkkii teräsristikon takaa Khomeinin arkkua. Moni vannoo edelleen imaamin nimeen, vaikka hän 1980-luvulla tapatti tuhansia, joidenkin arvioiden mukaan kymmeniätuhansia, toisinajattelijoita. "Olemme Khomeinin todelliset seuraajat, hänen perintönsä jatkajat", 43-vuotias Habibi sanoo.

Basijit ovat puolisotilaallisia moraalimiliisejä, jotka Khomeini masinoi vahtikoirikseen vallankumouksen alkumetreillä. Habibi soti 1980-luvulla kaksi vuotta Irakia vastaan aavikolla. Kokemuksiaan hän ei halua muistella. Hän sanoo - kuten moni iranilainen -, että Irania vastaan hyökkäsivät läntiset suurvallat.

Iranissa ei unohdeta sitä, millä innolla Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa aseistivat Saddam Husseinia. "Silloin olimme heikkoja, mutta pystyimme silti puolustautumaan", Habibi sanoo. "Nyt olemme vahvoja, joten ei tänne kukaan uskalla enää hyökätä."

Kesäkuun presidentinvaaleja pidetään Iranin kannalta tärkeinä. Vaikka suurin valta on ajatollah Khameneilla, se, äänestääkö kansa presidentiksi Ahmadinejadin vai uudistusmielisen Khatamin, osoittaa, mihin suuntaan mielialat liikkuvat.

Ketä Habibi siis äänestää? Ukkolauma ympärillä mölisee Ahmadinejadia. "En osaa sanoa, koska ehdokkaat eivät ole vielä selvillä", Habibi mutisee. "Mikset sano, että äänestät Ahmadinejadia!" eläkkeellä oleva insinööri Mohammed Baghes Mojtahedi, 70, painostaa.

Mojtahedi nostaa lahjettaan. Katso. Reidessä on sotavamma. Hän käy kierroksilla. "Minä äänestän Ahmadinejadia, sillä nyt on meidän vuoromme puhua. Yhdysvallat on puhunut jo tarpeeksi", Mojtahedi sanoo. "Meillä on pitkä sivilisaatio, Yhdysvalloilla on nuori. Miksi he opettaisivat meitä?"

Illalla uholle tulee lisäpontta, sillä valtiollisen tv-kanavan uutisissa Ahmadinejad julistaa maan laukaisseen Iranissa rakennetun tietoliikennesatelliitin avaruuteen. Hän ylistää Iranin tiedettä.

Pohjois-Teheranissa moni ihminen tuijottanee epäuskoisena tv-ruutua, kun presidentti seisoo uutisraportissa kännykkä kädessään, ministerit ympärillään soinnikkaasti lausumassa yhteen ääneen puhelimeen: Jumala on suuri. Jumala on suuri. Jumala on suuri. Koska hän antoi meille satelliitin.

On pökerryttävä yhdistelmä, että Iran on korkean teknologian maa, kohteliaiden ihmisten ikivanha korkeakulttuuri, jossa moni - etenkin uskonnollinen eliitti ja valtion virkamiehet - ajattelee kuin maalaispapisto keskiajalla.

Muutaman vuorokauden kuluessa siitä, kun ajatollahit helmikuun alussa laukaisivat satelliitin Maata kiertävälle radalle, opposition vitsit alkoivat kiertää Teheranissa kännykästä kännykkään. Ensimmäinen: Sokkitieto: Omid-satelliitin lähettämä ensimmäinen raportti osoittaa, että Maa ei olekaan litteä. Toinen: Omid-satelliitti viestittää: olen eksyksissä keskellä ei-mitään. Ja mikä pahempaa: polttoaine on loppumassa.

Voi olla yksisilmäistä puhua Iranin johdosta keskiaikaisena, mutta ajatollahit antavat sille polttoainetta. Joulukuussa maan toiseksi pyhimmässä kaupungissa Mashhadissa kivitettiin kaksi vieraissa käynyttä aviomiestä hengiltä. Kivitys on iljettävä julkinen teloitus, johon kuka tahansa muslimi voi osallistua. Sekin mykisti monet Iranissa, kun heinäkuussa 2006 hirtettiin valtion toimesta kaksi homoa.

Iran hämmentää, pelottaa, ja se on otettava tosissaan. Se on Lähi-idän sotilasmahteja, jonka mahdollista ydinaseohjelmaa pidetään lännessä maailmanrauhan suurimpana uhkana. Se on myös yksi islamin valtakeskus, jonka ulkopolitiikka vaikuttaa naapurimaihin. Presidentti Barack Obaman hallinto on jo tunnustanut tosiasiat: Iran on monien Lähi-idän ongelmien alkulähde, ja avain niiden ratkaisuun. Jos Yhdysvallat haluaa rauhoittaa Irakin, Afganistanin, Gazan ja Libanonin, se tarvitsee ajatollahien apua.

Mutta mahtaako ajatollaheja kiinnostaa? "Khomeinin aikana motto oli: ei länsi, ei itä, vaan islamilainen tasavalta. Nyt motto on: ei länsi, ei länsi, kyllä itä, kyllä itä. Se antaa Venäjälle edun poliittisissa asioissa. Maksamme Kiinalle sen poliittisesta tuesta isoilla kauppasopimuksilla. Itsenäisyytemme on vähenemässä", tunnettu oppositiotoimittaja Isa Saharkhiz sanoo kotonaan Pohjois-Teheranissa.

Hän on niitä hyvin harvoja, jotka Iranissa uskaltavat julkisesti arvostella ajatollah Khameneita. "Maksan siitä hintani", Saharkhiz sanoo. "Minut on tuomittu neljäksi vuodeksi ehdonalaiseen ja kielletty viideksi vuodeksi tekemästä toimittajan työtä. Lehteni on lakkautettu ja minua estetään matkustamasta ulkomaille. Mutta olen optimistinen. Me sanomme Iranissa, että pimeän yön loppu on kirkas päivä."

Iranin sanomalehdistön toisessa ääripäässä on Kayhanin päätoimittaja Hossein Shariatmadari. Hän on huonomaineinen mies, yksi Iranin hallinnon haukoista, jonka länsiviha on mykistävän leppymätöntä. "Kun Obama valittiin, me otsikoimme lehdessämme, että haukka tuli valtaan kyyhkyn asussa. Hän ei halua muutosta, hänen kabinettinsa jäsenillä on hyvin huono menneisyys. Esimerkiksi rouva Clinton on yksi Iranin suuria vihollisia", Shariatmadari sanoo. "Me olemme sitä vastaan, että amerikkalaisten kanssa neuvotellaan. Me emme sitä tarvitse."

Shariatmadari on hapan mies. Häntä kerrotaan kidutetun shaahin vankilassa, ja vallankumouksen jälkeen hän itse toimi toisinajattelijoiden kuulustelijana.

"Länsipropagandan mukaan olemme heikko ja tieteellisesti kehittymätön maa, jonka asukkaat ovat vallankumouksen uuvuttamia. No... Miksi olemme silti Lähi-idän vahvin valtio? Meillä on satelliitti, ydinenergiaa ja ballistisia ohjuksia. Jos kerran olemme heikko maa ja ihmiset ovat uupuneita, miksi länsi meitä vastustaa?"

Länttä ja Iranin uudistusmielisiä polttava kysymys kuuluu: mistä johtuu räyhäkansallisen Ahmadinejadin suosio?

Aavikon laidalla on Aradan. Se on noin 5 000 asukkaan ja lentohiekan pieksemä takapajula, Ahmadinejadin kotipaikka. Aradan selittää osin sen, että Teheranin koulutettu väestö pitää presidenttiä maalaistollona, ja sen, miksi osa kansasta palvoo Ahmadinejadia.

"Hän on erittäin hyvä, erittäin urhea", sanoo vihanneskauppias Reza Mirzaee, 48. "YK:ssa hän on ollut Yhdysvaltoja vastaan. Ja Gazassa Israelia vastaan. Hän ei pelkää sanoa mielipidettään."

Mirzaee pussittaa appelsiineja. Asiakas kysyy banaaneja, mutta niitä ei ole, koska ne ovat liian kalliita.

Aradanissa Ahmadinejadia pidetään kansanmiehenä, joka elää vaatimattomasti ja puolustaa köyhää. Mirzaee sanoo, että Ahmadinejad on lahjoittanut kymmenen miljoonaa dollaria Aradanin kehittämiseen. Sitä on kovin vaikea uskoa, kun katsoo kylänrähjää.

Naapurin kiinteistönvälittäjä Hamid Reza, 35, mutisee äkäisenä. "Olimme aluksi hyvin ylpeitä hänestä, äänestimme häntä. Mutta emme enää. Talous on kuralla."

"Hän ei ole tehnyt yhtään mitään kaupunkimme hyväksi", sanoo vaimo Zeinab. "Hän kävi täällä kyllä vaalikampanjan aikana ja antoi paljon lupauksia."

Ahmadinejadin valtaannousu vuoden 2005 vaaleissa oli järkytys monelle iranilaiselle. Hän sai vaaleissa vain kuusi miljoonaa ääntä, mutta se riitti, koska äänestysprosentti jäi alhaiseksi.

Kaikki merkittävät opposition ehdokkaat oli suljettu vaaleista. Khamenein, vaikutusvaltaisten moskeijoiden verkoston ja vallankumouskaartin väitettiin yhdessä painostaneen äänestäjiä Ahmadinejadin taakse.

Aradanin halkeilevien tiilitalojen keskellä on vain kaksi komeaa rakennusta: moskeija ja pankki. Kun olemme haastatelleet kolmea ihmistä kadulla, koko kylä tietää meistä.

Pian poliisipartio tulee tarkastamaan lupalappumme, kuskimme ja tulkkimme. Poliisi kaasuttaa kamarille ottamaan valokopiota lupalapuistamme, ja paikalle ajaa vallankumouskaartin partio vanhalla Paykanilla. Ei ole sattumaa, että Ahmadinejadin kotikylässä poliisivaltio kukoistaa.

Iran muuttuu varmasti. Sitä junaa eivät ajatollahit kykene pysäyttämään, sillä noin 70 prosenttia iranilaisista on alle kolmekymppisiä. He ovat syntyneet vallankumouksen jälkeen, iso osa heistä ei usko khomeinilaisuuteen kuten vanhempansa, ja osa heistä verkottuu muuhun maailmaan internetin kautta. Vallankumouksen kulisseja on yhä vaikeampi ylläpitää, jos 17-vuotias teheranilaisnuori voi valita Facebookin ja ajatollah Khamenein islamintulkintaopusten välillä.

Eteläteheranilainen autokoulunopettaja Moghtada Najafi, 42, vielä yrittää. Hän on syvästi uskovainen vanhan liiton mies, joka tukee Ahmadinejadia.

Kun muut istuvat haastatteluun olohuoneen nojatuoleille, Najafin vaimo istuu lattialle. Hän tulee sohvalle vasta kun Moghtada kutsuu. Najafi selittää poliittisia valintojaan arkielämällään. Perheessä on ristivetoa, kun 17-vuotias tytär ei suostu pukeutumaan mustaan kokokaapuun. Kuten hyvin moni teheranilaisnuori, tytär haluaa trendihuivin, joka peittää vain hiukset ja olkapäät. "Siitä tulee ongelmia", Najafi huokaa. "Olen käynyt Dubaissa. Nuoret naiset siellä olivat puolialastomia. Emme pidä siitä, sillä miehet tulevat himokkaiksi. Mutta emme me ole niin kovia vanhempia, että pakottaisimme. Sopeudumme."

Najafin vaimo sanoo äänestävänsä Ahmadinejadia, koska mies tekee niin. Ja mies sanoo äänestävänsä, koska presidentti on kansan parissa, vastustaa korruptiota, yrittää laskea hintatasoa ja pitää moraalista kuria. Khatami on vain lepsu liberaali. "Khatami on hyvä johtaja nuorille, koska hän lisää heidän vapauksiaan", Najafi sanoo, "Mutta itse en pidä sellaisista vapauksista. Ne eivät ole islamin mukaisia."

Iranin poliittinen suunta on sumun peitossa, sillä harva länsimaalainen tuntee heinäkuussa 70 vuotta täyttävää suurajatollah Khameneita. Ilman hänen siunaustaan Iranissa ei tehdä merkittäviä päätöksiä, mutta suuren kansanjohtajan karisma häneltä puuttuu.

Iranin ikoni on edelleen Khomeini. Imaamin hautajaiset kesäkuussa 1989 olivat ennennäkemätön ideologinen show: miljoonat iranilaiset marssivat Teheranin kaduilla, kahdeksan kuoli ja yli 400 loukkaantui, kun imaamin arkkua kuljetettiin vauhkon kansan keskellä. Ruumis oli pudota väkijoukkoon. "Kyllä me odotimme sinne paljon ihmisiä, mutta olimme sokissa, kun näimme sen väkimäärän", Khomeinin pojantytär Zahra Eshraghi muistelee toimistossaan Pohjois-Teheranissa.

Eshraghi johtaa naisasiajärjestöä. Hän ajattelee kuten moni iranilainen, ja täysin päinvastaisesti kuin moni lännessä: Khomeini edusti tasa-arvoa, puhdasta islamia ja vapautta. Jos Khomeini teloituttikin vastustajiaan ja kahmi vallan, se oli muiden syy: poikkeustoimiin oli pakko ryhtyä, koska valtio ja shiialaisuus olivat uhattuina.

Saddam Husseinin Irak hyökkäsi ja Yhdysvallat tuki sitä. "Emme voi unohtaa vallankumouksen myönteisiä vaikutuksia. Se antoi identiteetin tälle alueelle", Eshraghi sanoo.

Kesäkuun presidentinvaalit ovat tärkeä testi iranilaisille. Sitä se on myös meille, jotka katsomme Persiaa kuin Maan kaltaista mutta vierasta planeettaa. Iranin ja Yhdysvaltojen suhteet lämpenivät 1990-luvun lopulla, kun presidentteinä olivat Khatami ja Bill Clinton.

Nyt moni odottaa haastaja-Khatamin voittoa, mutta se tuskin Irania muuttaisi. Hän on liberaali vain iranilaisessa mielessä, ja hänenkin kätensä ovat veressä, sillä vuoden 1998 lopulla, Khatamin kaudella, Iranin tiedusteluministeriön agentit murhasivat neljä tunnettua toisinajattelijaa. "Enää ei tule intellektuellien joukkomurhia", Khatamin vaalipäällikkö Mostafa Tajzadeh lupaa. "Se ei tule enää toistumaan, jos Khatami valitaan."

On todennäköistä, että Ahmadinejad jatkaa, sillä häntä tukee Suuri Johtaja. Siinähän sitten ihmetellään. Puolin ja toisin. Iranin vanhoillinen johto miettii nyt, mitä se vastaisi Obamalle, joka ehdotti diplomaattisia neuvotteluita. Sellaiset ovat poliittinen riesa, sillä Khamenei ja Ahmadinejad tarvitsevat ilkeämmän vihollisen, ja konservatiivien John McCain olisi ollut heille oikea mies. Hänen Amerikkaansa olisi ollut pyhempi vihata.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi