Suomalaistoimittaja todisti "Kemikaali-Alin" oikeudenkäynnissä

BAGDAD/HALABJA. "Pöhöttyneitä, osin tummuneita ja haisevia ruumiita on kaikkialla: teillä, kaduilla, asunnoissa. Naisten, miesten ja sotilaitten ruumiita yhdessä ja erikseen.

Ruumiissa ei näy ulkoisen väkivallan merkkejä. Ihmiset ovat mitä todennäköisimmin menehtyneet kemiallisten pommien levittämiin myrkkykaasuihin, ja eräistä merkeistä päätellen suurin osa on kuollut hyvin äkisti kesken jokapäiväisten askareiden.

Vehmaassa laaksossa, lumipeitteisten vuorien keskellä lepäävä Halabja on kuolleiden kaupunki."

Niin kirjoitti Jussi Vuotila Helsingin Sanomissa 24. maaliskuuta 1988. Vuotila oli silloin lehden Lähi-idän kirjeenvaihtaja. Hän oli käynyt ensimmäisten länsimaisten toimittajien joukossa kaasupommitusten jälkeisessä Halabjassa Pohjois-Irakissa.

Kurdikaupunkiin hyökänneitä Irakin joukkoja komensi diktaattori Saddam Husseinin serkku Ali Hassan al-Majid, joka Halabjan joukkomurhan vuoksi sai lempinimen "Kemikaali-Ali".

Kului 21 vuotta. Vuotilalta Halabja painui lähes unohduksiin. Kemikaali-Ali ehti ehkä jo toivoa, että muutkin unohtaisivat.

Vuoret häämöttävät tummina varjoina Irakin illassa. Maantie kiemurtelee ohi rähjäisten kylien. Autoradiosta soi haikea sävel, jollainen kurdien lauluissa tapaa olla.

Vuotila katselee takapenkiltä Kurdistanin, Irakin kurdien nykyisen itsehallintoalueen, maisemia. Näilläkin seuduilla Vuotila on aikoinaan käynyt työmatkoilla.

Nyt Vuotila on päätynyt Kurdistanin vuorille äkkiä ja yllättäen.

63-vuotias Vuotila jäi eläkkeelle Helsingin Sanomista viime kesänä. Hän on viettänyt talvipäiviä Paloheinän hiihtoladuilla ja kuunnellut samalla korvalappuradiosta BBC:n lähetyksiä maailman tapahtumista.

Tammikuisena aamuna Vuotila vasta heräili kotonaan, kun puhelin soi. Vuotilaa pyydettiin soittamaan norjalaiseen numeroon. Siellä vastasi Oslossa asuva kurdi.

Hän kertoi, että Halabja haluaa tehdä Vuotilasta kunniakansalaisen, koska tämä oli aikoinaan levittämässä maailmalle uutista kaupungin tuhosta. Vuotila kutsuttiin Halabjaan; kurdipuolue Kurdistanin Isänmaallinen Liitto PUK toimisi isäntänä.

Vuotila empi, mutta lähti matkaan. Vasta matkalla selvisi, että kurdit halusivatkin Vuotilan todistajaksi aiemmin vangitun Kemikaali-Alin oikeudenkäyntiin

"Olin šokissa. Sanoin, että ei missään tapauksessa. Halusin lähteä heti takaisin kotiin", Vuotila sanoo. Hän on yhä sydämeltään toimittaja, ja toimittajan pitää pysyä puolueettomana. Oikeudessa Vuotila olisi syyttäjän todistaja.

"Olin niin kauan seurannut Lähi-idän tapahtumia ulkopuolisena tarkkailijana. Nyt olisi pitänyt yhtäkkiä olla itse kaiken keskipisteessä. Se tuntui ihan kamalalta."

Irakin-matkalla Vuotila vietiin Bagdadiin seuraamaan oikeuden toimintaa. Se vaikutti asialliselta. Syyttäjä vakuutti, että se, mitä Vuotila näki Halabjassa vuonna 1988, olisi arvokasta tietoa.

Vuotila palasi Suomeen pohtimaan.

Auto saapuu Sulemanijaan, pölyiseen miljoonakaupunkiin. Vuotila nousee takapenkiltä ja venyttelee.

On viime viikon perjantai. Vuotila on nyt toista kertaa kuukauden sisällä Irakissa, ja tällä reissulla on tosi kyseessä. Kemikaali-Ali odottaa sellissään Bagdadissa.

Vuotilan päätös oli lopulta moraalivalinta. Hän on nähnyt paljon Saddamin hallinnon tekemiä hirveyksiä: miljoona uhria vaatinut sota Irania vastaan 1980–1988, tuhansien kurdikylien hävitys kemiallisilla aseilla ja puskutraktoreilla 1980-luvun Anfal-kampanjassa, Kuwaitin miehitys ja oman shiiaväestön joukkosurmat.

"Ne olivat niin hirveitä rikoksia. Ajattelin, että osallistumalla oikeudenkäyntiin voin pieneltä osalta auttaa syyllisten saamisessa vastuuseen", Vuotila sanoo.

Hän teki päätöksen itse. Jos Vuotila olisi yhä Helsingin Sanomien palveluksessa, lehti olisi joutunut miettimään tarkkaan, voiko sen toimittaja ryhtyä todistajaksi.

"Tervetuloa", Sulemanijan parhaan hotellin ovimies sanoo.

Kurdit kohtelevat Vuotilaa arvovieraana. Hän saa käyttöönsä sviitin, jonka ylellisyys tosin on rapissut jo kauan sitten.

Hotellissa häärää paljon väkeä. Matkan puuhamies on kurdiaktivisti Wria Kawani Oslosta. Oli hänen ideansa kutsua pohjoismaisia toimittajia oikeudenkäyntiin.

Aluksi hän otti yhteyttä norjalaisen Klassekampen-lehden toimittajaan Astor Larseniin. Tämä muisti, että samalla reissulla Halabjassa oli Ruotsin tietotoimisto TT:n Stefan Hjertén. Hjerténin päiväkirjasta löytyi Vuotilan nimi.

Hotellissa joukkoon liittyy turkkilainen valokuvaaja Ramazan Öztürk, joka myös oli Halabjassa vuonna 1988.

Matkan aikataulut ovat sekavat. Sunnuntai-iltana Vuotila harkitsee drinkkiä hotellin baarissa, kun puuhamies Kawani tulee äkkiä komentamaan kaikki autoon.

Saattue valkoisia maasto-autoja kiitää palatsimaiseen virka-asuntoon kukkulan laella. Vierassalissa odottaa Irakin presidentin vaimo Hero Talabani.

"On ilo nähdä teidät täällä. 21 vuotta sitten se olitte te, jotka kerroitte maailmalle Halabjan tapahtumista. Se merkitsi meille paljon", Talabani sanoo toimittajille.

Kuvio alkaa selvitä. Kurdipuolue PUK maksaa todistajien lennot, majoitukset ja ateriat. Muut palvelut tarjoaa Irakin presidentti. Ryhmä saa käyttöön presidentin autoja sekä turvakseen kurdien oman asejoukon, peshmergan, sotilaita.

Todistajista tulee Sulemanijassa julkkiksia. Irakin televisio tulee haastattelemaan. Maaherra tarjoaa illallisen. Vuotila tenttaa kurdivaikuttajia, pohtii ääneen Irakin valtasuhteita ja intoilee uutisista. Niin kuin toimittajat tekevät.

"Tässähän tulee ihan vanhat ajat mieleen", eläkeläinen hymähtää.

Vuotila alkaa muistella kirjeenvaihtaja-aikojaan, Beirutin valtausta, hotellipaloon päättynyttä illanviettoa Jerusalemissa ja sitä, kuinka hän ryntäili Irakin-Iranin-sodan etelärintamalla kranaattien räjähdellessä.

Hän havahtuu, kun mieleen tulee jääkiekko. Kotikaupunki Oulun Kärpillä on ollut illalla ottelu.

Kirjeenvaihtajana Vuotila kirjoitti juttunsa kirjoituskoneella ja saneli ne puhelimitse Helsinkiin. Nyt Sulemanijan hotellissa toimii onneksi langaton internet.

Kuolema saapui Halabjaan 16. maaliskuuta 1988. Yhä edelleen kurdit kokoontuvat viettämään tragedian vuosipäivää. Niin myös tämän viikon maanantaina.

Vuotilan on määrä olla tapahtumassa kunniavieraana. Mutta aamulla Sulemanijassa hän kulkee hämillään hotellin aulassa: "Muut ovat jo lähteneet!"

Tulee hässäkkä. Lopulta löytyy auto ja kuski. Kevätsateiden vihertämät pellot vilahtelevat silmissä, kun maasto-auto tärisee epätasaisella maantiellä. Nopeusmittari näyttää 205 kilometriä tunnissa.

"Kyllä nyt olisi kiva olla Paloheinässä hiihtämässä", Vuotila sanoo naurahtaen.

Tullaan joelle. Joku on ajanut sinne traktorin pestäväksi. Irakin ja Iranin rajavuorista näkyvät sumun läpi vain ääriviivat.

Alhaalla laaksossa seisoo joukko surkeita tiilimökkejä. Se on Halabja.

Vuonna 1988 Vuotila kirjoitti näin: "Ihmisruumiiden lisäksi kaduilla, teillä ja pelloilla oli runsaasti eläinten, lehmien, aasien, koirien ja kissojen paisuneita ruhoja."

Vuotila oli oppinut pitämään tunteensa kurissa pystyäkseen tekemään työnsä. Mutta näky Halabjassa tuntui pahalta.

"Olin rintamilla nähnyt sotilaiden ruumiita. Mutta Halabjassa kuolleet olivat siviilejä. Niin paljon lapsia ja naisia. Pääkadulla oli kuollut mies, joka piti lasta sylissään ikään kuin suojellen uhalta. Kyllä se pysäytti."

Halabjan tuho liittyi Irakin ja Iranin sodan viimeisiin vaiheisiin. Kurdit tukivat Irania Saddamin hallintoa vastaan. Irakin asevoimien hyökkäys oli ilmeinen kosto Halabjan asukkaille.

Vuotila saapui Halabjaan Iranin asevoimien helikopterissa kuusi päivää kaasupommitusten jälkeen. Samassa ryhmässä oli kymmenkunta muuta länsimaista toimittajaa. Iran halusi osoittaa maailmalle, että se ei ollut syyllinen tuhoon.

Siihen aikaan Yhdysvallat tuki Irakia. Washington syytti alkuun Halabjan joukkotuhoa Iranin tekemäksi, vaikka juuri mikään ei puhunut sen puolesta.

Toimittajat viettivät kaupungissa koko iltapäivän. Illalla alkoi jo tulla pimeä, mutta iranilaisten helikoptereita ei kuulunut.

Vuotila lähti etsimään yösijaa kaupungin ainoasta paikasta, jossa ei näkynyt tuoreita ruumiita: vanhalta hautausmaalta.

"Monien hautojen päällä oli pieniä rakennelmia. Katselin, voisiko niissä yöpyä."

Lopulta taivaalta kuului helikopterien siipien läpsytys.

Nyt saman hautausmaan vieressä on kuhinaa. Satoja paikallisia on kokoontunut muistotilaisuuteen. Ryhmä naisia pitää esillä kuvia kuolleista lapsistaan.

Halabja on täynnä kammottavia kertomuksia. Yksi tuhosta selviytyneistä, Mahmud Kokoyi, kertoo:

Kun pommitus alkoi, ihmiset eivät tajunneet, mikä heihin oli iskenyt. Kaasuja ei nähnyt, mutta ne haistoi. Se oli omenan tuoksu.

Monet kuolivat myrkkyihin heti, toiset kituivat tunteja hitaasti tukehtuen. Ihmisiä paloi karrelle, iho irtoili. Monilta meni näkö. He harhailivat sokkona kauhuhuutojen keskellä.

"Monilta tuli vaahtoa suusta ja korvista", Kokoyi kertoo.

Jokin käytetyistä kaasuista sai ihmiset nauramaan hervottomasti: "He kuolivat irvokas nauru kasvoillaan."

Halabjassa käytettiin sinappikaasua ja hermokaasuja, kuten sarinia, tabunia ja VX:ää sekä ilmeisesti syanidia, päättelivät tutkijat. Hyökkäyksen jälkeen Iranin sodanjohto arvioi kuolleiden määräksi viisituhatta ihmistä. Nyt Halabjan viranomaiset sanovat, että todellinen määrä oli 6 000–7 000. Edelleen sadat asukkaat kärsivät saamistaan vammoista.

Kun lentokone laskeutuu Bagdadiin, pilvien alta esiin tulee palmujen reunustamia teitä ja mahtailevia monumentteja. Kalifien kaupunki ikiaikaisen Tigrisjoen varressa. Kaupunki, josta Saddam johti vainojen valtakuntaa.

Vuotila ja muut todistajat kiidätetään suoraan luodinkestäviin kaupunkimaastureihin. Ne ovat presidentti Jalal Talabanin viraston autotallista. Auton katolla seisoo antenni, joka lähettää häirintäsignaaleja siltä varalta, että tienvarressa on kännykällä laukaistavia pommeja.

Bagdad on elänyt vuosia poikkeustilassa. Keskustan kadut on katkaistu tarkastuspisteillä, ja risteyksissä seisoo panssariajoneuvoja.

Jos Vuotila itse saisi päättää, hän lähtisi keskustaan kävelylle: "Olen täällä niin monesti käynyt, ensi kertaa varmaan 1981. Olisi kiva nähdä, miten vanhat tutut paikat ovat muuttuneet."

Mutta todistajaa varjellaan tarkasti. Vuotila näkee Bagdadia vain auton ikkunasta.

"Hei tuosta mentiin Saddamin entiseen palatsiin", hän hihkaisee.

Siihen kulman taakse Vuotilakin viedään nyt yöksi, huippuvartioidun vihreän vyöhykkeen betonivallien sisään hallituksen vierastaloon. Ehkä Kemikaali-Alikin on aikoinaan kestinnyt vieraita näiden kristallikruunujen alla.

Illallisella tunnelma on jännittynyt. Oikeuteen ollaan menossa seuraavana aamuna, keskiviikkona.

Vuotila hioo paperille kirjaamaansa todistajanlausuntoa. Hän aikoo pohjata todistuksensa Helsingin Sanomien kirjoitukseensa 24. maaliskuuta 1988.

Se on tyylipuhdas uutisreportaasi. Vuotila toteaa sekä Iranin että Irakin väitteet, mutta ei ota kantaa siihen, kuka Halabjaa pommitti. Uhriluvuista hän sanoo, että luotettavaa vastausta on mahdoton saada.

Kun Vuotila muokkailee lausuntoaan, kurdiaktivisti Kawani tulee hengittämään niskaan. Kawani yrittää saada Vuotilaa sanomaan oikeudessa enemmän, tulkitsemaan ja syyttämään. Vuotila hermostuu.

"Aion kertoa vain, mitä itse näin. Enkä mitään muuta."

Kun Yhdysvallat liittolaisineen hyökkäsi Irakiin maaliskuussa 2003, alkoi hurja ihmisjahti. Yhdysvallat julkaisi kuuluisan korttipakan, johin tuli kuvat 52 etsityimmästä Saddamin hallinnon miehestä.

Kemikaali-Ali oli korttipakassa numero viisi, patakuningas. Amerikkalaiset saivat hänet kiinni elokuussa 2003.

Nyt Saddamin juntan jäseniä tuomitaan kiistellyssä erityisoikeusistuimessa nimeltä Iraqi High Tribunal. Se on irakilainen tuomioistuin, vaikkakin amerikkalaisten tuella perustettu. Ihmisoikeusjärjestöt Human Rights Watch ja Amnesty näkevät tribunaalin toiminnassa epäkohtia. Toisten mukaan parempaa oikeusistuinta ei Irakissa ole nähty. Tämä on maa, jossa luotiin Hammurabin laki: silmä silmästä, hammas hampaasta.

Erityistribunaali kokoontuu Bagdadin keskustassa valtavassa rakennuksessa, joka oli aikoinaan Saddamin Baath-puolueen vallankumousneuvoston päämaja. Kemikaali-Ali on nyt tuomiolla samoissa saleissa, joissa hän teki päätöksiä ihmisten tappamisesta.

Oikeussaliin mennään kolmen turvatarkastuksen läpi. Vuotila ja muut todistajat viedään takahuoneeseen. Valikoitu ryhmä lehdistöä saa seurata istuntoa yksisuuntaisen lasin takaa.

Oikeussalissa keskellä takana istuu viisi tuomaria. Päätuomari Muhammed Oraibi al-Khalifa on arabi. Vasemmalla ovat syyttäjät, kaikki kurdeja. Oikealla puolustuksen asianajajat, kaikki arabeja.

Oikeusavustaja kutsuu syytetyt saliin karjaisemalla: "Ali Hassan al-Majid!"

Kemikaali-Ali astelee saliin kumarassa, keppiin nojaten. 68-vuotiaalla miehellä on päällään kaapu, jossa on kullanväriset saumat. Päässä on kaffiyeh, arabialainen huivi.

Siinä kävelee mies, joka hirtetään.

Al-Majidia on syytetty kansanmurhasta, sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Hänet on tuomittu kuolemaan jo kolmessa aiemmassa oikeudenkäynnissä.

Ensimmäinen tuomio tuli Anfal-operaatiosta, jossa tapettiin jopa 180 000 kurdia Pohjois-Irakissa. Oikeudenkäynnissä kuultiin nauhoja, joilla al-Majid uhoaa: "Tapan heidät kaikki kemiallisilla aseilla. Kuka siihen mitään sanoo? Kansainvälinen yhteisö? Painukoot helvettiin!"

Toisen tuomion al-Majid sai 20 000–100 000 shiiamuslimin tappamisesta Etelä-Irakissa 1991. Kolmas tuomio tuli shiialaisen ajatollahin murhasta.

Joulukuussa alkanut oikeudenkäynti Halabjan kaasuiskusta on Kemikaali-Alille ilmeisesti viimeinen. Todennäköisesti hän saa elää ainakin oikeudenkäynnin ajan. Sen odotetaan jatkuvan elo-syyskuuhun.

Tuomari ryhdistäytyy tuolissaan. Alkaa todistajien kuuleminen.

Vuotila ja muut toimittajat ovat oikeudenkäynnin ensimmäiset ulkomaiset todistajat. Ensin aitioon tulee turkkilainen Öztürk, sitten norjalainen Larsen.

Kemikaali-Ali kuuntelee aitauksessa keskellä salia kolmen muun syytetyn kanssa. Hekin ovat entisiä sotilasjohtajia.

Kolme kuolemantuomiota eivät näytä lannistaneen Kemikaali-Alia. Hän tekee todistajalausunnoista muistiinpanoja ja esittää teräviä vastakommentteja.

Sitten oikeusavustaja rykäisee ja huutaa:

"Jussi Vuotila!"

Vuotila istahtaa todistaja-aitioon ja vilkaisee Kemikaali-Alia. Aition pöydällä on sekä Koraani että Raamattu. Vuotila pistää käden Raamatulle ja vannoo kertovansa totuuden ja vain totuuden.

Sitten hän alkaa lukea lausuntoaan englanniksi. Vuotila puhuu selkeästi ja ytimekkäästi. Hän kertoo nähneensä arviolta vajaat 300 kuollutta siviiliä.

"Eräässä talossa näytti siltä kuin perhe olisi kuollut kesken aterian. Näin vain harvoja eläviä ihmisiä."

Ehkä Vuotila olisi hermostuneempi, jos hän muistaisi, että tv-kamerat kuvaavat koko ajan. Koko oikeusistunto lähetetään samana päivänä arabi- ja kurdisatelliittikanavilla kymmenille miljoonille katsojille.

Sitten tuomari pyytää Vuotilalta paperinippua. Tulosteet muutamasta Helsingin Sanomien artikkelista päätyvät oikeuden todistusaineistoksi.

Artikkeleita kuvataan skannerilla, ja ne näytetään oikeussalin kuvaruuduilla. Mitä otsikko tarkoittaa? tuomari kysyy.

"Halabjan asukkaat kuolivat kesken arkiaskareiden", Vuotila vastaa.

Puolustuksesta on oikeudenkäynnin aikana esitetty yhä väitteitä, että kaasupommit Halabjaan pudottikin Iran.

Saitteko tietää, kuka hyökkäyksen teki, tuomari kysyy. Vuotila pysyy linjassaan:

"Kun olin Halabjassa, en tiennyt sitä. Iranilaiset upseerit sanoivat, että se oli Irak, mutta en saanut siitä todisteita."

Tuomari nyökyttelee. Syyttäjä ei kommentoi, ei puolustus, eivätkä syytetyt.

Kaikki on ohi noin 20 minuutissa.

Kun Vuotila kävelee pois aitiosta, Kemikaali-Ali katsoo pitkään hänen peräänsä.

Oikeussalin ulkopuolella paistaa aurinko. Bagdadin palmut törröttävät sinistä taivasta vasten.

Vuotila rupattelee helpottuneena. Lakimiehet käyvät kiittämässä. Vuotila harmittelee, ettei Kemikaali-Ali lähtenyt väittelyyn hänen kanssaan.

Kohtaaminen herätti myös ristiriitaisia tunteita: "Kyllä sitä mietti, että tuollainen vanha käppyrä äijä vedetään narun jatkoksi. Mutta täytyy muistaa, miten hirveitä rikoksia hän on tehnyt."

Tehtävä on nyt suoritettu. Eläkepäivät voivat jatkua. Vuotila ohjataan taas maasturin luodinkestävien lasien taakse.

"Nyt lähdetään katsomaan, miten Kärppien on käynyt."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi