Uusi aika köhivässä demokratiassa

Washington. Vajaa kuukausi sitten amerikkalainen Johns Hopkins -yliopisto julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan Irakin sota olisi vaatinut lähes 655 000 irakilaisen hengen. Tutkimus yli kymmenkertaisti luvun, jonka esimerkiksi kansalaisjärjestö Iraq Body Count on saanut laskemalla julkisesti todennettavia kuolonuhreja.

Sen sijaan että laajalla 1 849 kotitalouden otannalla tehty arvio olisi otettu lähempään tarkasteluun, se kuitattiin huuhaaksi ja jopa poliittiseksi. Presidentti George W. Bush sanoi tutkimusta epäluotettavaksi. Hän ei kuitenkaan antanut mitään arviota irakilaisuhreista, eikä hänen hallituksensa ole sellaista pyrkinyt tarmokkaasti selvittämäänkään.

On täysin pähkähullu ajatus, että tutkijaryhmä menisi koputtamaan maailman ehkä vaarallisimmassa maassa 1 849 ovea sepittääkseen valheen.

Tutkimustulos tuntuu silti epäilyttävältä ja siinä voi olettaa olevan virheen. Mutta lämmittäisi mieltä, jos Yhdysvalloissa olisi syntynyt poliittinen kuohahdus ja vaatimus Irakin siviiliuhrien määrän perinpohjaisesta selvittämisestä. Sellainen kuohahdus olisi voinut alkaa Valkoisesta talosta, kongressista tai lehdistöstä.

Eikö Yhdysvalloilla ole moraalinen vastuu – jos ei mistään muusta – selvittää itselleen ja etenkin irakilaisille, millä satatuhatluvulla irakilaisten siviiliuhrien määrä on?

Viime lauantaina The Washington Post -lehti kertoi, että Bushin hallitus vaatii liittovaltion tuomaria estämään terrorismista epäiltyjä kertomasta asianajajilleen, millä tavalla heitä on kuulusteltu keskustiedustelupalvelu CIA:n salaisissa vankiloissa – ennen kuin heidät on viety tuomittavaksi salamyhkäiselle Guantánamon vankileirille Kuubaan.

Hallituksen mukaan epäillyn kuulusteluissa käytetyt "vaihtoehtoiset menetelmät" kuuluvat tarkimmin varjeltuihin valtionsalaisuuksiin. Jos ne päätyisivät terroristien korviin, "terroristit voisivat käyttää tietoa harjoitellakseen vastakuulustelutekniikoita", lehti kertoi.

Guantánamon vankeja edustaneen Northwestern-yliopiston professorin Joseph Marguliesin mielestä hallitus toimii tavalla, jonka kuvaileminen kafkamaiseksi ei tee oikeutta asialle. "Tämä on Liisa Ihmemaassa."

Yhdysvaltain järjestelmää ei voi väittää diktatuuriksi, mutta sen viime vuosia voi kuvailla tauolle menneeksi tai epäkuntoiseksi demokratiaksi. Kongressin tehtäviin kuuluu presidentin työn valvonta, mutta republikaanien johtama kongressi ei ole tätä tehtäväänsä hoitanut, ei edes elämän ja kuoleman kysymyksissä.

Bush ja hänen lähipiirinsä ovat terrorisminvastaisen sodan usvassa omaksuneet diktatuureissa esiintyvän mielenlaadun: piittaamattomuuden ihmishengistä ja ihmisarvosta, pilkkamielisen suhtautumisen lakeihin ja kansainvälisiin sopimuksiin, lehdistön ja opposition tukahduttamisen, halun kaventaa omien kansalaisten ja oikeusistuinten elintilaa, ja ylimielisyyden ulkopuolista maailmaa kohtaan.

Pari viikkoa sitten varapresidentti Dick Cheney siunasi "veteen upottamisen" kuulustelumenetelmänä tuosta vain heitetyllä kommentilla radiohaastattelussa. Hän ei ilmeisesti enää muista aikaa, jolloin Yhdysvaltain varapresidentin ei voinut kuvitellakaan sanovan moista, vaikka hän niin ajattelisikin.

Kun ajattelee Yhdysvaltain sisäsyntyistä taipumusta idealismiin, sen rikasta poliittista perintöä ja potentiaalista kykyä tehdä hyvää maailmassa, viime vuosia on kuvattava sanoilla pettymys, fiasko ja tragedia.

Tarvitaan sukupolven verran historiankirjoitusta ennen kuin ymmärretään, miten pimeään paikkaan Bushin hallitus amerikkalaiset talutti. Tiistaina amerikkalaiset äänestäjät päättivät, että on syytä aloittaa uusi aika.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi