Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Lontoon terrori-iskun uhri menetti jalkansa mutta löysi urheilun: ”Pahasta voi seurata hyvää”

Martine Wiltshiren elämä muuttui 7. heinäkuuta 2005, kun hän menetti molemmat jalkansa Lontoon metron terrori-iskussa.

Urheilu
 
Lauri Rotko
Martine Wiltshire pelasi istumalentopalloa Nastolassa Pajulahti Gamesissa Venäjää vastaan.
Martine Wiltshire pelasi istumalentopalloa Nastolassa Pajulahti Gamesissa Venäjää vastaan. Kuva: Lauri Rotko
Kuka?

Martine Wiltshire

 Ikä: 43 vuotta, entiseltä sukunimeltään Wright.

 Joukkue: Britannian istumalentopallojoukkue.

 Asuinpaikka: Lontoo.

 Pelasi Lontoon paralympialaisissa 2012 Britannian joukkueessa.

Britannian istumalentopallojoukkueessa pelaava Martine Wiltshire (o.s. Wright) iskee lujaa verkolla, heittäytyy ja huutaa kannustuksia joukkueelleen.

Hän on joukkueen kapteeni ja innoittaja. Hän osallistui viikonvaihteessa Pajulahdessa pidettyihin vammaisten Pajulahti Games -kilpailuihin ja kertoi, kuinka terrori-isku Lontoon metroon muutti hänen elämänsä.

Heinäkuun 7. päivän aamuna vuonna 2005 markkinointipäällikkö Martine Wright kiirehti Moorgatessa Circle Linen metroon uusissa valkoisissa lenkkitossuissaan. Hän oli myöhässä, koska edellinen ilta oli venähtänyt juhlahumussa pitkäksi. Koko Lontoo juhli kaduilla ja pubeissa kaupungin valintaa vuoden 2012 olympialaisten isännäksi.

Astuttuaan metrovaunuun Wright nappasi Metro-lehden. Hän luki uutisia tulevista olympialaisista ja päätti mennä katsomaan kisoja. Vajaan kahden metrin päässä hänestä istui matkustaja repussaan pommi.

Kello 8.49 räjähti. Yhteensä kolme pommia oli ajastettu räjähtämään eri puolilla maanalaista viidenkymmenen sekunnin välein.

”Kun tulin tajuihini, metrovaunu oli täynnä savua, kitkerää hajua, metalliromua ja kirkumista. Yritin määrittää, missä olin siinä metalliromun keskellä. Sitten näin yläpuolellani valkoiset lenkkitossuni, jotka olivat veren peitossa. Ihmettelin, miten tossuni olivat siellä, kunnes tajusin että jalkani olivat tossuissa.”

Wright joutui odottamaan tunnin ja vartin, ennen kuin palomiehet saivat leikattua hänet irti romuttuneesta metrovaunusta. Jalkojen murskautuminen aiheutti massiivisen verenvuodon.

Onneksi paikalle tuli nainen, joka tiesi mitä piti tehdä. Poliisi Liz Kenworthy matkusti samassa junassa kauempana räjähdyksestä ja tajusi heti, että oli tapahtunut pommi-isku.

”Liz on suojelusenkelini”, Martine Wiltshire kertoo. ”Hän tuli kaaoksen läpi, otti vyöni ja sitoi sen tiukasti vasemman jalkani ympärille. Se esti enemmän verenhukan. Ilman häntä en olisi selvinnyt, sillä olin menettänyt jo kahdeksankymmentä prosenttia verestäni.”

Aamun pommi-iskut tappoivat 56 ihmistä (neljä syyllistä mukaan lukien) ja vammauttivat yli 700:aa. Iskut olivat pahin Britanniaa kohdannut terroriteko sitten Lockerbien pommi-iskun.

Vihaako jalkansa menettänyt Wiltshire terroristia, joka räjäytti pommin metrossa? Asiaa kysytään häneltä yhä uudestaan ja uudestaan. Hänen vastauksensa ei ole vuosien kuluessa muuttunut.

”En ole koskaan tuntenut vihaa sitä itsemurhapommittajaa kohtaan. En vain voi ymmärtää vihaa. Itsemurhapommittajan teko oli jotain äärimmäisen itsekästä. Terroristeillakin on puolisot ja lapset. En ymmärrä sitä tekoa.”

”Yksi ihminen teki äärimmäisen itsekkään teon ja inhimillisen mittakaavan toisessa päässä toiset ihmiset tekivät hyvin epäitsekkäitä tekoja auttamalla toisiaan ja vaarantamalla oman elämänsä.”

Martine kuvailee päivää, jota britit kutsuvat lyhenteellä 7/7, kammottavaksi ja erityiseksi. Hän uskoo, että tapahtuneella oli jokin tarkoitus.

”Ennen räjähdystä luin lehdestä olympialaisista, ja muutaman vuoden kuluttua osallistuin avajaisseremonioihin urheilijana. Niin piti tapahtua.”

Räjähdyksessä Wiltshiren jalat vammautuivat niin pahoin, että molemmat jalat oli amputoitava polven yläpuolelta. Hän oli vuoden ajan sairaalahoidossa, ja kuntoutus jatkui vielä kauemmin. Hän pystyy kävelemään proteesien avulla.

Kun Martine sanoo olevansa onnekas, hän tarkoittaa kaikkia hyviä asioita, joita hänen elämäänsä on tullut jalkojen menettämisestä huolimatta ja toisaalta menetyksen ansiosta. Hänellä on aviopuoliso, jonka hän tapasi ennen terrori-iskua, ja heillä on kuusivuotias Oscar -poika. Hän on suorittanut lentolupakirjan ja lentänyt Etelä-Afrikassa.

”Olen tehnyt uskomattomia asioita. Menetin jalkani, mutta löysin fantastisen urheilulajin ja edustin maatani vuoden 2012 Lontoon paralympialaisissa. Se oli erittäin tärkeää minulle, koska olen lontoolainen.”

Kokemustensa kautta Martine Wiltshirestä on tullut puhuja ja ihmisten inspiroija. Hän haluaa auttaa muita kovia kokeneita jakamalla oman tarinansa.

”Haluan sanoa, että pahasta voi seurata hyvää. Kyse on valinnoista. Voit jäädä paikoillesi pähkäilemään, miksi tämä tapahtui, miksi menetin jalkani. Tai voit todeta, että olen onnekas, koska elän. Elämä jatkuu, ja voit tehdä asioita, joista et osannut unelmoidakaan.”

Wiltshire on ylpeä ja iloinen joukkueestaan, jossa suurin osa pelaajista on uusia nuoria urheilijoita. Koko istumalentopallo lajina tuli tunnetuksi vasta Lontoon 2012 paralympialaisissa.

Nyt lajin junioritoiminta on vilkasta ja monelle vammautuneelle nuorelle joukkue on yksi tärkeistä tukiverkostoista, jotka auttavat eteenpäin elämässä – ilman jalkoja.

Lauri Rotko
Jalkaproteesi kentän laidalla.
Jalkaproteesi kentän laidalla.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!