Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Millaista on pelätä, kun oma lapsi harrastaa vaarallista lajia – ”Elämä alkaa uudestaan vasta, kun kisa on ohi”

Mika Kallion ja Ville Larinnon perheissä tiedetään, mitä vaara tarkoittaa.

Urheilu
 
Juha Metso
Hannu Kallio on käynyt katsomassa poikansa kisoja paikan päällä vain harvakseltaan. Päivi Kalliolle riitti aikoinaan yksi kerta.
Hannu Kallio on käynyt katsomassa poikansa kisoja paikan päällä vain harvakseltaan. Päivi Kalliolle riitti aikoinaan yksi kerta. Kuva: Juha Metso

Valkeakoski / Helsinki

Ehkäpä kävelylenkki auttaisi, Päivi Kallio tuumasi.

Hänen poikansa Mika Kallio oli juuri alkanut ajaa kilpaa ratamoottoripyörällä, eikä äiti pystynyt katsomaan televisiosta poikansa menoa.

Moottoripyörät jylläävät yli 300 kilometriä tunnissa, ja vaikka ajajan nahkahaalari kestää yli 50 metrin liukumisen asvaltilla, aiheutuu pelkästä kaatumisestakin helposti palovammoja.

Kävelylenkki osoittautui hirveäksi ideaksi.

”Mietin koko ajan kävellessäni, että mitähän kisassa tapahtuu. Päätin, että on parempi istua tukevasti sohvalla ja tietää, kävi miten kävi”, Päivi Kallio sanoo.

Jokaisen television edessä hikoillun kisan jälkeen äidillä on kaikkensa antanut olo. Vähän kuin pojalla radalla.

Kun oma lapsi saa elantonsa riskialttiista urheilulajista, joutuu myös vanhempien pulssi koetukselle.

Kallio ajaa paraikaa KTM-tehdastallin testikuskina, ja hän on saavuttanut urallaan muun muassa kolme MM-hopeaa ja MM-pronssia.

”Kun Mika raivasi tiensä huipulle, ihmiset tulivat kehumaan, että eikö olekin hienoa. Moni ei ajattele sitä, kuinka saakelin kovaa jännitystä ja pelkotiloja vanhempi kokee”, Mikan isä Hannu Kallio sanoo.

Isä käy katsomassa poikansa kisoja paikan päällä vain harvakseltaan, koska kisoissa jännityksestä ei pääse ollenkaan eroon. On kolmet vapaat harjoitukset, aika-ajot, warm-up ja itse kisa.

”Se on pirunmoista. Elämä alkaa uudestaan vasta, kun kisa on ohi sunnuntaina”, Hannu Kallio huokaa.

Päivi-vaimo on käynyt katsomassa paikan päällä vain yhden kisan. Se riitti.

”Televisiosta sentään näkee, missä Mika menee. Kisassa en tiennyt, missä hän menee, ja pelkäsin, että Mika on ajanut nurin. Kuukahdan jännityksestä mieluummin kotona kuin ihmisten edessä.”

Rakkaus vauhtiin tulee usein verenperintönä. Hannu Kallio ajoi itsekin nuorempana kilpaa, ja Mika änkesi jo pienenä isän mukaan verstaalle kokoamaan moottoripyörää.

”Mika ei halunnut kotiin, vaan nukahti usein verstaan sohvalle”, Hannu muistelee.

Myös mäkihyppääjä Ville Larinto on seurannut isänsä ja valmentajansa, entisen mäkihyppääjän Jari Larinnon jalanjälkiä.

Toisinkin olisi voinut mennä. Ville kävi nimittäin lapsena kokeilemassa jalkapalloa, mutta törmäsi kentällä toiseen poikaan ja maitohammas irtosi.

”Ville sanoi, että onpa vaarallinen laji ja palasi hyppäämään mäkeä”, äiti Minna Larinto naurahtaa.

Nykyään Ville kuuluu Suomen maajoukkueeseen ja uhmaa painovoimaa noin 90 kilometrin tuntivauhdilla. Isä ja äiti katsovat maailmancupin kisoja usein televisiosta, ja lähetyksen alkaessa on olohuoneessa hiljaista.

”Pystymme juttelemaan vasta kisan jälkeen. Katson yleensä koko kisan, mutta jos hyppyolosuhteet ovat huonot, niin joskus on pakko poistua olohuoneesta”, Minna kuvailee.

Sekä Mika Kallio että Ville Larinto ovat selvinneet uransa aikana ilman vakavia loukkaantumisia. Larinnolta on tosin mennyt polvi useamman kerran.

Minna Larinto on nähnyt poikansa kaatumisen. Olo helpottuu, kun näkee toisen olevan tajuissaan.

”Ajattelen, että onneksi meni vain polvi. Se auttaa jaksamaan. Lajissa tapahtuu paljon vaarallisempiakin loukkaantumisia.”

Esimerkiksi viime kaudella itävaltalainen koehyppääjä Lukas Müller kaatui hyppynsä ja mursi niskansa.

”Polven loukkaamisessakin on se, että edessä on helposti pitkä kuntoutusjakso. Kyseessä on myös pojan elanto, joka vanhempana huolettaa”, Larinto sanoo.

Kallion tai Larinnon vanhemmat ole koskaan päivitelleet pojilleen näiden uravalintaa. Tärkeintä on, että lapsi tekee sitä, mitä rakastaa.

Se tekee vanhemmatkin onnelliseksi.

Jari Larinto ei pannut poikansa lajivalinnalle hanttiin, mutta ei lajia tyrkyttänytkään.

”Jos lapsi haluaa harrastaa extremelajia eikä hän saa vanhemmilta lupaa harrastukselleen, niin lapsi hakee adrenaliinitällin muualta. Parempi purkaa energiaa urheilukentällä kuin hakea jännitystä laittomin keinoin”, Jari Larinto pohtii.

Larinto on kisoissa ja harjoituksissa ennen kaikkea valmentaja, ei isä. Rooli auttaa myös jaksamaan, sillä kun on valmentajana kädet täynnä touhua, oma jännitys helpottuu.

Minna Larinnon roolina on puolestaan laittaa tarvittaessa ruokaa ja jutella äitinä mukavia. Ruokapöydässä ei heti udella hyppäämisistä, eikä peloista juuri puhuta.

”Ei lapselle voi sanoa, että älä mee, äiti pelkää. Hyppääjä ei saa pelätä, muuten ei tule yhtään mitään.”

Ratamoottoripyöräilyssä ei myöskään saa pelätä – vaikka välillä ehkä syytä olisi. Espanjalainen ratamoottoripyöräilijä Luis Salom kuoli kesäkuussa kaaduttuaan MM-sarjan Katalonian gp:n harjoituksissa.

Kallio on selvinnyt ”vähällä”: pohjeluu on mennyt poikki, sääriluu murtunut sekä molemmat olkapäät ja ranne operoitu.

Hän on myös menettänyt osan vasemmasta nimettömästään kaatumisen takia.

Hannu Kallio oli paikalla Tšekissä Brnon gp:ssä, jossa Mikan nimettömän iho kuoriutui luuhun asti. Isä oli tukena tilanteessa loppuun asti.

”Naputtelin illalla Mikalle alumiinipellistä sormituen, jonka avulla sormi ei osunut kipeästi hanskaan.”

Tärkeintä isälle ja äidille on, että poika on tyytyväinen elämäänsä. Omat pelot ovat toissijainen asia.

”Mikan uravalinta ei kaduta yhtään, vaan ennemminkin olemme ylpeitä, että asiat ovat menneet näin”, Päivi Kallio pohtii.

Vaikka Larinnon ja Kallion urat vaativat vanhemmilta paljon, ne myös antavat. Suhde omaan lapseen on hyvin tiivis.

”Harvat ovat varmaan niin paljon tekemisissä lastensa kanssa kuin me”, Kallio Racing -tiimiä toisen poikansa Vesan kanssa pyörittävä Hannu pohtii.

Ja kun onnistumisia tulee, olo on euforinen.

”Kun on seurannut vierestä niitä uhrauksia, mitä toinen on joutunut tekemään, niin onnistuminen tuntuu aivan mahtavalta. Se on se polttoaine tälle kaikelle tekemiselle”, Jari Larinto kuvailee.

Vesa Koivunen
Mika Kallio aikoo palata kilparadalle.
Mika Kallio aikoo palata kilparadalle.
Isän ja äidin huoli ei mahdu kypärän sisään

”Sellaistahan se vanhemmilla on. Jännitys on aina kova, kun kisat ovat käynnissä”, Mika Kallio tuumii. Kallio on puhunut aiheesta monesti vanhempiensa kanssa, mutta kypärän sisään eivät ajatukset livahda.

”Kenenkään ulkopuolisen jännitys ei vaikuta tekemiseeni. Kisoissa ajaessa keskittyminen on niin kova.”

Kallio osaa samaistua isänsä ja äitinsä tunteisiin, sillä hänellä on alakouluikäinen tytär. ”En itse jännitä omaa ajamistani, mutta jos oma tytär tekisi samaa, jännittäisin varmasti aivan eri tavalla”

Radalla Kallio luottaa siihen, että hän tietää, mitä on tekemässä.

”Riskit on tiedostettava. Jokainen kuski tosin uskoo, ettei loukkaantumisia omalle kohdalle satu.”

Kallio ei itse pidä ratamoottoripyöräilyä erityisen vaarallisena lajina, ja turvavarusteet kehittyvät jatkuvasti. ”Joka lajissa voi sattua – ja auton alle jäädä iltalenkillä.”

Kallio ajaa paraikaa KTM-tehdastallin testikuskina. Hänellä on kuitenkin tarkoitus palata kisoihin.

Jussi Nukari / Lehtikuva
Ville Larinto etenee luottavaisena kohti Lahden MM-kotikisoja.
Ville Larinto etenee luottavaisena kohti Lahden MM-kotikisoja.
Ville Larinto ei pohdi vanhempiensa pelkoja

Mäkihyppääjä Ville Larinto ei ole ikinä jutellut vanhempiensa kanssa näiden tunteista ja peloista hänen ammattiaan kohtaan.

”Ei ole itse asiassa käynyt mielessäkään.”

Larinto löytää asialle luonnollisen selityksen. Jos hän kiipeäisi haastavassa kelissä hyppytorniin ja alkaisi ajattelemaan vanhempiensa pelkoja, voisi pelko tarttua häneenkin.

Ja jos mäkihyppääjä pelkää, ei torniin ole asiaa.

”Parempi kun en mietikään, vaan teen sitä mistä nautin, ja vanhemmat katsovat sivusta ja toivovat parasta.”

Larinto muistaa hyvin ensimmäisen kerran Lahden suurmäestä – ja kuinka äiti ei uskaltanut katsoa.

”Vanhemmat jännittivät puolestani varmaan paljon voimakkaammin, kun olin nuori poika isossa mäessä. Nyt koko perhe on jo tottunut hyppäämiseeni.”

Larintoa itseään ei mäessä koskaan pelota, jännittää kyllä. Etenkin lentomäestä hyppääminen haastavissa oloissa saa sykkeen nousemaan.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!