Taito pitää veneilijän pinnalla - Auto | HS.fi

Taito pitää veneilijän pinnalla

Huolimattomuus suurin syy huviveneiden satoihin hätätilanteisiin

15.6.2002 3:00

Pelastusristeilijä Jenny Wihurin apuvene ponnahtaa ilmaan ylittäessään emoaluksen peräaallon. Parikymmentä sekuntia myöhemmin kumiveneen kokka suutelee hellästi teräslaivan kylkeä. Veneen kuljettaja Tarja Keskinen töijaa.

Keskinen kiepauttaa apuveneen Jenny Wihurin perän kuohuihin. Kannella Juha Käpyaho terästäytyy ensimmäiseen tehtäväänsä meripelastajana. Tuoreen rekryytin tulee tuikata vinssin koukku apuveneen nokkaan, kun Keskinen kaasuttaa keulan sopivasti hollille. Kun apuvene on paikoillaan, Käpyaho hymyilee helpottuneena. Jenny Wihuri lisää kaasua matkalla Jollaksen Matosaareen. Perillä Käpyahoa ja pariakymmentä muuta tuoretta pelastajaa odottaa tietopaketti merimiehen perustaidoista. Tulipalon sammutusta, ensiapua, pelastuspuvun käyttöä, köysioppia, solmuja ja toimintaa veneessä harjoitellaan pienissä ryhmissä pitkälle iltaan. Ja tämä on vasta alkua. "Seuraavaksi rekryytit siirtyvät eri yhdistysten asemille", kertoo Meripelastusseuran koulutuspäällikkö Jori Nordström . "Vasta siellä taidot opitaan kunnolla, harjoituksissa ja käytännön töissä." Joka kevät Meripelastusyhdistyksiin liittyy puolensataa vapaaehtoista. Vaikka jo muutaman vuoden päästä toiminnassa on mukana heistä enää murto-osa, tulokkaiden innostukseen suhtaudutaan arvostaen. Yhdenkin kesän mukanaolo nostaa veneilyn perustaitoja reilusti. Apua opitaan hieman antamaan ja paremmin pyytämään. Mikä tärkeintä, leviää kunnioittava asenne merta ja merimiestaitoja kohtaan. Silloin ollaan hyvällä tiellä, sillä suurin osa huviveneiden avunpyynnöistä johtuu veneilijän omasta hutiloinnista. Suomenlahdella tehdään vuosittain reilut 900 meripelastustehtävää, kertovat merivartioston tilastot. Kun ammattimerenkulkijat ja jäihin pudonneet siivotaan luvuista pois, jäljelle jää noin 600 pulassa ollutta huvivenettä. "Lähes 40 prosentissa tehtävä kirjataan tekniseksi viaksi", sanoo komentajakapteeni Petteri Leppänen , Suomenlahden meripelastuskeskuksen päällikkö. Venemoottorit eivät kuitenkaan ole näin huonoja. "Jos apua pyydetään moottorivian takia, se kirjataan moottoriviaksi", Leppänen selittää. "Vaikka kyseessä olisi vain polttoaineen loppuminen. Ei sellaista välttämättä kehdata meille tunnustaa." Tankkauksen unohduksesta, laiminlyödystä keväthuollosta, lukematta jääneestä käyttöohjeesta ja vastaavista syistä pulaan joutuneet harmittavat pelastajia. Turvaan on haettava pahimmatkin pöljät, aikaa, vaivaa ja veromarkkoja säästämättä. "Ehkä kymmenen prosenttia tapauksista on todellisia konevikoja", Leppänen arvioi. Lepsuilun syyksi Leppänen arvioi oikean asenteen puutteen. Merta ei osata kunnioittaa. "Jos autoon tulee vika, sen voi jättää tien poskeen ja kävellä hakemaan apua", Leppänen sanoo. Merellä temppu ei onnistu, eikä ohikulkijoitakaan välttämättä löydy yhtä vaivatta. Aiemmin veneen ja veneilijän omavaraisuus pikkuvahinkojen sattuessa oli itsestään selvää, kun oppi siirtyi isältä pojalle. Nyt yhä useammin tuore veneilijä on kotoisin sisämaasta. Hankittuaan veneen hän säntää vesille hankkimatta edes perustaitoja enempää aluksensa kuin merenkään suhteen. Seurauksena on surkuhupaisia puheluita meripelastuksen puhelimiin. Joku kyselee sijaintiaan, kun tuli lähdettyä ilman karttaa liikkeelle. Purjeveneet pyytävät hinausapua, kun tuulen puute uhkaa sotkea aikataulut. Onpa pelastuskeskus neuvonut veneilijälle perämoottorin käynnistyvän vetämällä moottorin kopasta pilkistävästä narusta. "Varsinainen ongelma meillä on Suomenlahti ja Helsingin edusta", Leppänen toteaa suurimmasta muuttovoittoalueesta. "Saaristomerellä ei tämän kaltaisia ongelmia juuri ole. Paitsi loma-aikaan, kun helsinkiläiset menevät sinne." Tietoa kyllä olisi tarjolla. Kursseja löytyy työväen- ja kansalaisopistoista, navigaatioseuroista ja veneseuroista. Viranomaisten tiedotuskampanjoita on vuosittain. Vakuutusyhtiötkin jakavat neuvoja. Suurin osa opista kuitenkin on jaossa talvella. Viisaudesta jää osattomaksi, jos rakkaus harrastukseen loppuu samana päivänä, kun paatti syksyllä nostetaan maihin. Talviseen tiedonhankintaan välinpitämättömästi suhtautuvat lyövät usein laimin myös veneidensä talvihuollon. Meripelastusseuran keväisin avustamista konevioista suuri osa on juuri huoltamattomuuden seurausta. Sekä Leppänen että Nordström jakavat kiitosta venekerhojen työlle. Ongelmaksi jäävät järjestäytymättömät veneilijät, jotka pysyttelevät tiedonjaon ulkopuolella. Venetyypeittäin ei eroja löydy, poropeukaloita löytyy niin uusista kuin vanhoista, kalliista kuin halvoistakin veneistä. Tosin näyttävissä, yrityskäyttöön tarkoitetuissa moottoriveneissä on ongelmansa, Leppänen huomauttaa. Jos veneen huolto on satunnaisten käyttäjien vastuulla, tieto ilmenneestä pikkuviasta ei välttämättä tavoita seuraavaa veneilijää. Tälle pikkuviasta voi koitua jo suurikin harmi. Valopilkkujakin sentään veneilytapojen kehityksessä on. "Pahin machoilu jäi 1990-luvulle", Leppänen sanoo ajotavoista. Veneily on yhä useammin koko perheen harrastus, ja paatissa istuvat vaimot ja lapset hillitsevät kummasti kaahausta. Nopeusrajoituksia kyllä rikotaan selvästi enemmän kuin maanteillä, mutta osasyy on rajoitusten huonolla merkinnällä. Rajoitukset ilmoitetaan kilometreinä tunnissa, mutta veneiden nopeusmittarit näyttävät solmuja. Usein ylityksiä puolustetaan sillä, että plaanaavat veneet itse asiassa aiheuttavat suuremmat aallot hiljaa ajaessaan. Leppänen muistuttaa, että aallonmuodostus on vain yksi puoli rajoituksen merkityksestä. Toinen on oikea tilannenopeus.