Vaadin, että suurella moottorilla varustetun autoni käyttöä hankaloitetaan välittömästi

Viime aikoina auto on pysynyt paikallaan.

Syy­nä tähän on toki se, että en tarvitse autoa usein (ja tiedän kyllä, että moni tarvitsee autoaan usein).

Mutta syynä on myös hiljattainen IPCC:n raportti https://www.hs.fi/paivanlehti/09102018/art-2000005857365.htmlsiitä, mitä tapahtuu, jos ihmiskunta ei nopeasti vähennä hiilidioksidipäästöjään.

Koko autoilusta menee ilo, kun muistaa sen raportin ja samalla painaa kaasua ja tupruttelee lisää hiilidioksidigrammoja ilmakehään.

Se on harmi, sillä kuten varmasti moni muukin, tykkään kovasti ajaa autolla. Pidän siitä, että autossani on 3-litrainen bensiinimoottori, joka murisee mukavasti.

Mutta niin paljon en siitä tykkää, että voisin nauttia siitä näiden uutisten valossa – ja juuri tämä on lopulta toiveita herättävä asia: asian tiedostaminen.

Moni autolla ajava saattaa ajatella, että sillä, mitä hän yksittäisenä ihmisenä tekee, ei ole merkitystähttps://www.hs.fi/mielipide/art-2000005868629.html.

Se ei ole tottahttps://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005863309.html.

Ensinnäkin jokainen gramma hiilidioksidia, joka ei pääse ilmakehään, on hyvä, konkreettinen asia tässä ja nyt.

Toiseksi, maailma rakentuu yksilöistä ja heidän päätöksistään vähän samalla tavalla, kuin demokraattinen yhteiskunta rakentuu jokaisen äänestäjän äänen kautta.

Jos ei usko yksittäisten ihmisten tekoihin ilmastonmuutoksen suhteen, voi saman tien hylätä demokratian ja tämän myötä oikeastaan hylätä omanarvontuntonsa yksilönä ja toimijana yhteisössä.

Jos siis vaikkapa soimaa sosiaalipummia, jonka mieltää elävän laiskuuttaan tuilla ja työttä, soimaaminen on syytä lopettaa, jos toimii itse samalla tavalla ilmastonmuutoksen suhteen.

Kuka haluaisi olla hyödytön – jopa haitallinen – parasiitti? En minä ainakaan.

Edustuksellinen demokratia toimii oletuksella, että ihminen tekee tietoisen, informoidun päätöksen äänestämisestään.

Demokratia siis luottaa siihen, että sinulla ja minulla on kykyä ajatella asioita ja tehdä fiksuja päätöksiä näiden pohdintojen perusteella.

Meitä on nyt informoitu maailman tilasta.

Tämän informaation pohjalta järjellä ajatellen yksilön päätöksen on oltava sellainen, jossa äänestetään sellaisia tahoja, jotka ottavat ilmastonmuutoksen vakavasti ja jotka haluavat taistella sitä vastaan.

Se on päätös itsemme, lastemme ja lastenlastemme elämän puolesta.

Järkevä – tai oikeastaan inhimillinen – ihminen ei voi tehdä harkittua päätöstä sen puolesta, että hänen jälkikasvunsa joutuu kärsimään. Se on sadistista.

Mutta!

Tämähän on ristiriidassa sen suhteen, että esimerkiksi minä haluan ajaa autolla, jossa on iso moottori ja suuret päästöt.

Miksi äänestäisin henkilöä, joka haluaa rajoittaa asiaa, josta nautin? Palataan siihen, miksi pisto sydämessä auton ratissa on hyvä asia.

Jos ja kun päättäjät alkavat laittaa polttomoottoreilla varustettuja autoja kuriin, (siis niitä autoja, joita me kuitenkin niin kovasti rakastamme), ilmastonmuutoksen tiedostamisen vuoksi emme ehkä nousekaan barrikadeille.

Tiedämme, että päästöjä täytyy rajoittaa, jolloin hyväksymme sen, että niin tehdään.

Tämä auttaa kestämään sen, että autoilun rajoittaminen esimerkiksi verotuksellisin tai auton käyttöä rajoittavin keinoin saattaa vaikeuttaa elämäämme.

Emme huuda, että ”miksi meitä autoilijoita aina sorretaan”, vaan sanomme ”viimeinkin joku antoi hyvän syyn vähentää autoilua”.

 

Tosin ei keppiä ilman porkkanaa.

Päästöjen rajoittamisen lisäksi annetaan vielä kunnon kannustimia vähäpäästöisille autoille. Parannetaan joukkoliikennettä. Tehdään vähäpäästöisestä autoilusta verotuksellisin ja muiden keinojen avulla tarjous, josta on hyvin vaikeaa kieltäytyä.

Rakennetaan latausinfrastruktuuria ja myönnetään rahallista tukea kotilatausasemien pystytykseen.

Kannustimet nimittäin toimivat, siitä on konkreettisia esimerkkejä vaikkapa Norjasta, jossa sähköauto on uusi normaalihttps://www.hs.fi/autot/art-2000005805588.html.

Kun kaikki edellämainittu on tehty, tilanne alkaa olla jo hyvä.

Ja sitten, kun käytännössä joudumme valitsemaan autoilun, se ei ole yhtään niin paha juttu kuin aiemmin: auto kun ei ole enää samanlainen päästöhirmu kuin aiemmin.

Ihmisellä on tapana toimia kuten vesi. Se menee sieltä, mistä sen on helpoin mennä.

Siksi minäkin olen vuosia valinnut julkisen liikennevälineen sijaan auton – se on ollut helpompaa ja vaivattomampaa.

Mutta mikäli auton käytöstäni tehtäisiin hankalampaa, autoiluni vähenisi.

Ja mikäli tiedostan, miksi auton käytöstäni tehtäisiin hankalampaa, en murisisi tästä määräyksestä vaan kiittäisin siitä.

Kysymys on kärjistäen tietynlaisesta riippuvuudesta eli addiktiosta.

Moni meistä on varmasti suorastaan addiktoitunut, jos ei autoiluun, niin siihen helppouteen, minkä autoilu meille suo. Addiktion luonne on se, että se on haitallista, mutta sitä tehdään silti.

Addiktion lopettamisen ensimmäinen askel on tiedostaminen. Sen jälkeen tarvitaan apua ja ohjausta tehdä vaikeanoloisia päätöksiä, jotka kuitenkin lopulta koituvat parhaaksi.

Siksi haluan, että päättäjät estävät minua jatkamasta epätervettä addiktiotani autooni.

Monille suomalaisille auto on välttämättömyys.

Ja sitten on vielä meitä, joille autot ja etenkin polttomoottorilla varustetut, luonteikkaan autot ovat sydämen asia. Me niin kovasti pidämme niiden muodoista, äänistä, tunnelmasta – kaikesta.

Siksi auton käytön vähentäminen on tuntunut ikävältä ja vaikealta.

Mutta periksi ei anneta. Sillä kuka koskaan väitti, että maailman pelastamisen pitäisi olla helppoa?