Autoilija on sisukas tyyppi, ei itkupotkuraivoaja

Nyrk­ki­sään­tö­jä mie­li­pi­teel­li­sel­le kir­joi­tuk­sel­le, jos­sa kä­si­tel­lään lii­ken­teen pääs­tö­jen ra­ju­ja pu­do­tuk­si­a Suo­mes­sa:

1. Suomi on pitkien välimatkojen maa, jossa auto on välttämättömyys.

2. Muutos ei ole ennenkään ollut nopea, joten ei se voi olla tulevaisuudessakaan.

3. Tavoitteet esimerkiksi sadoista tuhansista sähköautoista eivät ole realismia, koska kuluttajat ja markkinat toimivat näin ja noin.

4. Sähkö (tai vaikka) vety tuotetaan hiilellä, joten ne ovat saastuttavampia kuin pieniruokainen dieselmoottori.

5. Ei sillä ole mitään väliä, mitä me teemme: Suomen päästöt ovat niin pienet verrattuna Kiinaan, Yhdysvaltoihin ja muihin suuriin valtioihin.

Summaten: ihan kiva idea, mutta ei tule onnistumaan.

Tällaiset teesit ovat joskus harmillisen takaperoisia juttuja vailla luovuutta, kunnianhimoa ja sisukkuutta – eivätkä absoluuttisia totuuksia.

Suomi on iso maa, mutta noin 70 prosenttia ihmisistä asuu kaupungeissa tai niiden kehysalueilla.

Julkista liikennettä voi kehittää niin, että yhä harvempi tarvitsee autoa. Auton jakaminen ja kimppakyydit ovat myös hyviä vaihtoehtoja. Sähköautojen toimintasädekään ei ole enää este.

Suurten välimatkojen maassamme suuri osa ihmisistä ei siis tarvitse autoa, tai ei tarvitse sitä kovin usein, tai ei ainakaan tarvitse sitä ajaakseen sillä yksin.

Julkinen liikenne on usein epämukavampaa kuin yksityisautoilu. Mutta epämukava on myös maailma, jossa Helsinki on hukkunut ja suurin osa maailman eläimistä, kasveista ja ekosysteemeistä on muisto, jonka perään itkemme rintamalla sotiessamme resursseista.

Sähköautoilu lienee realistisin puhtaan autoilun muoto nyt ja lähitulevaisuudessa, joten keskittykäämme sähköautoihin.

On totta, että mikäli sähköauton sähkö tuotetaan fossiilisilla, se ei ole erityisen ympäristöystävällinen vaihtoehto. Mutta se, että fossiiliset ovat iso osa maailman energiapalettia nyt, on asia, joka täytyy muuttaa. Samaan aikaan täytyy siirtyä uusiutuviin sähköntuotantomenetelmiin ja sähköautojen lisäämiseen.

Jos tyydytään bensiiniin ja dieseliin, kannustetaan energiayhtiöitä ja valtioita tuottamaan näitä fossiilisista lähteistä valmistettuja polttoaineita sen sijaan, että ohjattaisiin niitä siirtymään ympäristöystävällisen sähkön tuotantoon sähköautoille. Tällä tavalla kehityspaineet ja vaikkapa viime aikoina esillä ollut fuusioteknologia saattavat jäädä asioiksi, joita voidaan katsella sitten syksymmällä.

Näihin kysymyksiin liittyy keskustelu siitä, kuinka edellä mainitut asiat eivät ole realistisia, koska markkinat ja kuluttajat.

Näissä sanoissa riistetään vastuu ihmiseltä ja sysätään se hahmottoman termin harteille: ei kannata tehdä mitään, koska entiteetti nimeltään markkinat ei siihen suostu, puhumattakaan kuluttajista.

Näissä termeissä on kysymys ihmisistä ja järjestelmästä, jonka ihmiset ovat luoneet. Samalla tavalla ihmiset voivat muuttaa niitä. Siksi niihin on omituista vedota. Ne ovat pahimmillaan ennuste, joka toteuttaa itseään.

Mutta entä se, että Suomi on pieni ja merkityksetön maa, jonka ei kannata tehdä hankalia muutoksia, kun ehkä isotkaan maat eivät tee niitä?

Eikö se olisi vähän sama tilanne, kuin yksittäinen ihminen (esimerkiksi Nelson Mandelahttps://www.hs.fi/haku/?query=nelson+mandela) istuisi yksin vankilassa siksi, että kokonaisen valtion (esimerkiksi Etelä-Afrikan) politiikka muuttuisi?

Niin.

Maailma ei pelastu sillä, että Suomi lopettaa päästöt. Silti Suomen täytyy tehdä niin, koska se on esimerkki muille siitä, että näin voi tehdä, puhumattakaan teknologian kehittymisestä siinä sivussa (jota voidaan vaikka myydä muualle).

Kiinalainenkin voi kysyä, miksi heidän pitäisi leikata päästöjä, kun eiväthän edes suomalaiset, jotka porsastelevat korkealla elintasolla, sitä tee? Vertaispaine ja esimerkin voima ovat mielipiteiden muuttumisessa valtavan tärkeitä asioita.

Sähköautojen nopean yleistymisen kritiikissä palataan usein historiaan, joka osoittaa, että tällaisia isoja, rakenteellisia muutoksia ei voi tehdä nopeasti. Syitä on monia, kuten markkinat ja kuluttajat.

Oikeasti tulevaisuutta ei voi etenkään nykyään ennustaa katsomalla menneisyyteen, koska muutostahti nykymaailmassa on eksponentiaalinen.

Muutoksen eteen täytyy tehdä töitä, ja se voi olla hyvinkin nopea, kunhan lopetamme vastustamisen ja puhumisen siitä, kuinka se ei ole realismia.

On totta, että suurimmalla osalla ihmisistä (kuluttajista) ei ole esimerkiksi varaa ostaa sähköautoa, koska se on kallis.

Sähköautot tulevat halpenemaan, mutta sitä odotellessa valtion täytyy tukea ympäristöystävällisen vaihtoehdon ostamista runsaskätisesti ja kehittää esimerkiksi latausinfrastruktuuria.

Politiikan pitää olla populismin sijaan johdonmukaista ja pitkäjänteistä. Ihmisten täytyy voida luottaa siihen, että he tietävät missä mennään nyt ja tulevaisuudessa.

Valtion päättäjiksi äänestetään kohta uusia ihmisiä.

On totta, että edessä on muutoksia, joissa toiset ottavat takkiin enemmän kuin toiset. Autoilijat ja ainakin polttomoottoriautoilijat saattavat ottaa ihan erityisen paljon takkiin.

Moni ei edes halua ajaa sähköautolla, koska se on – seuraava on henkilökohtainen mielipiteeni – tylsä kapistus verrattuna rähisevään polttomoottoriautoon.

Edellinen on kuitenkin kestävä argumentti siinä määrin kuin sairaalloisen lihava ihminen sanoisi, että hän ei halua harrastaa liikuntaa ja syödä terveellisesti, koska se on tylsää.

Joskus pitää tehdä tylsiä ja ikäviä juttuja. Se täytyy kestää, ja se täytyy kestää yhdessä ja sisukkaasti.

Harmillisesti tuntuu, että autoilijat tai ainakin heidän puolestapuhujansa puhuvat sisukkuuden sijaan kuin olisivat heittäytyneet selälleen itkuraivareissa.

Tekniikan Maailmassa julkaistiin vuoden lopussa kirjoitus, jossa luki näin: ”Liikenteen ilmastopolitiikan työryhmän loppuraportti julisti panevansa kunnolla kyykkyyn autoilevan köyhän kansan.”

Minusta tällainen vastakkainasettelu on haitallista. Se nakertaa luottamusta siihen, että kaikki ovat yhdessä mukana.

Sitä paitsi autoilijat ovat osa yhteiskuntaa ja maailmaa, eivät mikään erillinen saareke.

Maailman käsitteleminen ja käsittäminen erillisten intressiryhmien kamppailuna on ongelmallinen puhetapa: on typerää tapella lusikoista ja haarukoista, kun talo palaa ja katto on romahtamassa.

Jos kuitenkin intressiryhmien kautta puhutaan, sekin voidaan tehdä toisella tavalla.

Autoilijoiden pitäisi voivottelun sijaan röyhistää rintaansa: katsokaa, me kykenemme joustamaan ja auttamaan kriisissä.

Autoilija ymmärtää, että maailma on paikka, jossa pitää toimia niin, että voi illalla katsoa peiliin ja kutsua itseään hyväksi, sisukkaaksi tyypiksi – vaikka se olisi joskus raskasta.

On totta, että autoilijat maksavat jo nyt vaikka mistä, ja heidän kukkarollaan ollaan koko ajan. Autoilijan on syytä olla ylpeä, että hän on tällä tavalla suomalaisen yhteiskunnan kulmakivi.

Myöskään tulevaisuudessa hän ei jää tuleen makaamaan eikä ala itkeä ja raivota. Hän vetää rankansa suoraksi, nostaa leukaa ja sanoo, että ottakaa mallia, miten tämä asia hoidetaan.