Brasilian sademetsien ja Suomen kuukkelien kohtalo ei jättänyt rauhaan

Olin toukokuun alussa Brasiliassa työmatkalla. Talven ja kevään mittaan oli tullut outo olo, että Brasilian sademetsissä on nyt jotain tekeillä. Halusin lähteä Amazoniaan katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Ja toden totta, maailman suurimman sademetsän tuhoaminen näytti olevan kiihtymässä vuosien hyvän kehityksen jälkeen.

Eräänä päivänä ajoimme ympäristöjärjestön kyydissä katsomassa sademetsiä ja niihin yhä tiheämmin tehtyjä aukkoja. Tien laidasta kohosi korkea metsä, kuin muuri. Kenttäkoordinaattori sanoi sen olevan pelkkä kulissi. Sademetsä sen takaa oli hakattu, ja tien laitaan oli jätetty ohut kaistale hämäysmetsää, jottei tuho näkyisi heti tielle päin. Samalla reissulla näimme myllätyn puron varren, vaikka Brasiliassa jokien ja purojen varrelle pitäisi jättää kahdeksan metrin suojavyöhyke puita.

Reissu läheni jo loppuaan, kun avasin puhelimesta päivän Hesarin. HS:n kuvaaja Mika Ranta https://www.hs.fi/haku/?query=mika+rantaoli tehnyt kuvallisen jutun avohakkuista Suomesssa. Tuijotin pitkään kuvaa Konnevedeltä. Ison avohakkuun reunoille oli jätetty metsää pystyy, esteettisistä syistä. Ympäristöihmisen sanat palasivat mieleen. Pelkkä maski, jottei hakkuiden rumuus paljastuisi.

Ranta oli kuvannut Suomesta myös puronvarren, joka oli hakattu paljaaksi. Myös Suomessa laki vaatii jättämään purojen ympärille suojavyöhykkeen. Hankasalmella yksityismailla lakia ei ollut noudatettu.

Hakkuukuvat jäivät mieleen kytemään. Pitkällä paluulennolla oli aikaa miettiä. Amazonian hakkuita paheksutaan, koska primaarinen sademetsä menetetään iäksi. Jos metsää ei raivata pysyvästi laitumeksi, tilalle kasvaa toki uutta metsää, mutta se on pusikkoisempaa sekundaarista sademetsää. Luonnonmetsä on menetetty.

Suomea pidetään vastuullisen metsätalouden maana. Mutta mitä se tarkoittaa? Usein sitä, että metsää ei hävitetä iäksi, vaan tilalle kasvatetaan uutta puustoa. Mutta yhtälailla jos Suomessa hakkaa luonnonmetsän, sitä ei saada enää takaisin. Tilalle kasvatetaan puuntuotantometsä, joka on erilaista: köyhempää lajistoltaan ja rakenteeltaan.

Kuinka paljon Suomessa edes on luonnonmetsiä jäljellä?

Lisää luettavaa: Mika Rannan hakkuujutun pääset katsomaan täältä: Tapiolan raiskioillahttps://dynamic.hs.fi/2019/avohakkuut/.

Lisää luettavaa: Ilmastokirjeenvaihtajan jutun Brasiliasta voit lukea täältä: Vainottu metsähttps://dynamic.hs.fi/2019/vainottu-metsa/.

Kevään ja kesän mittaan ajattelin metsiä muutenkin paljon, aivan toisesta syystä.

Olin huhtikuussa Saariselällä hiihtelemässä perheeni kanssa. Pidimme taukoa Vellinsärpimänojalla, kun lapsi näki kuukkelin lehahtelevan puissa oranssi pyrstö hehkuen. Myöhemmin harmaa-oranssinpörheä kuukkeli laskeutui aivan lähelle, kun istuimme nuotiolla.

Elämys oli päälle puolitoistavuotiaalle lapselle valtava. Illalla nukkumaanmenosta ei meinannut tulla mitään, kun lapsi vain osoitteli kattoa ja hoki ”kuukkeli entää, kuukkeli entää” (kuukkeli lentää).

Koko kesän lapsi odotti näkevänsä kuukkelin. Aina kun olimme lähdössä kansallispuistoon tai muuten metsään, vajaa kaksivuotias innostui ”kuukkeli!”. Joka kerta hän sai odottaa turhaan ja pettyä.

Omassa takaraivossa häälyi tieto, että joitakin vuosikymmeniä sitten lapsi olisi voinut nähdä kuukkelin eri puolilla Etelä-Suomea. Itärajalla kuukkelia elää pienissä paikallisissa populaatioissa myös eteläisessä Suomessa, mutta harvinaista näkyä ei uskalla lapselle luvata. Yhteinäisemmin kuukkeli elää Metsä-Lapissa ja Peräpohjolassa.

Kuukkeli ei kuitenkaan vaadi eläkseen lunta ja pakkasta tai ole syntyjään Lapin lintuja. Kuukkeli viihtyy korpikuusikoissa, joiden oksat roikkuvat naavaa ja luppoa. Se ei halua ylittää isoja aukeita. Värikäs asu ja kehno lentotaito tekevät siitä liian helpon saaliin avomailla. Toisin sanoen, kuukkeli kaipaa yhtenäistä, riittävän vanhaa ja naavaista metsää.

Sellaista ei enää Etelä-Suomessa juuri ole.

Biologi, toimittaja ja kirjailija Juha Kauppisen https://www.hs.fi/haku/?query=juha+kauppisenkirjassa Monimuotoisuus on elävä kuvaus, kuinka hakkuut etenivät yhdellä kuukkelireviirillä itärajalla Parikkalassa. Lopulta viimeinen kuukkeli nähtiin keväällä 2016.

Samalla tavalla hakkuut ovat kaventaneet kuukkelien elinpiiriä kaikkialla Etelä-Suomessa.

Kun Etelä-Karjalasta Ruokolahdelta saatiin kuukkelihavaintoja 1990-luvulta kuudesta paikasta, 2000-luvulla kuukkelia nähtiin enää kahdella näistä paikoista. Paikallisten mukaan loputkin reviirit kuitenkin hävisivät hakkuiden myötä. Kanta-Hämeessä kuukkelia tavattiin vielä 1990-luvulla, mutta Kanta-Hämeen viimeinen kuukkeli nähtiin Riihimäellä 1997. Päijät-Hämeessä havaittiin yksittäinen kuukkeli 1990-luvulla. Kymenlaaksossa Anjalankosken Pokinkaalla nähtiin aiemmin 1–3 kuukkelia, vuodesta 1995 eteenpäin vain yksi kuukkeli. Tiedot käyvät ilmi Kuukkeli Etelä-Suomessa -raportistahttps://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Asarja/a158.pdf.

On sydäntäsärkevää kertoa lapselle, että eteläisen Suomen metsissä hän ei kuukkelia näe.

Elokuussa loma kului parissakin eri kansallispuistossa, ilman kuukkeleita. Uutiset kertoivat, kuinka Brasiliassa poltettiin sademetsää 85 prosenttia enemmän kuin edellisvuonnahttps://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006213955.html. Valtiovarainministeri Mika Lintilä https://www.hs.fi/haku/?query=mika+lintila(kesk) ehdotti https://www.hs.fi/talous/art-2000006213812.htmljo brasilialaisen naudanlihan tuontikieltoa.

Aloin miettiä, millä oikeudella suomalaiset paheksuvat sitä, että brasiliaiset hävittävät omat metsänsä.

Ihminen on hävittänyt Amazonian metsistä noin 20 prosenttia. Toisin sanoen, sademetsää on jäljellä vielä 80 prosenttia. Tosin jäljellä olevia metsiä hävitetään nyt kiihtyvällä tahdilla.

Suomessa tällaista vaaraa ei ole, koska luonnonmetsät on ehditty hävittää jo aiemmin. Tilalla on ihmisen muovaamia talousmetsiä.

Aloin kaivella myös omia asenteitani. Jos laskeutuu Keski-Euroopan tai vaikkapa Hollannin kentille, ikkunasta tulee ihailtua kauniisti kumpuilevaa maatalousmaisemaa: eri vihreän säyvistä koostuvaa tilkkutäkkiä, jota rakennukset täplittävät. Kun vihreänä kumpuilevaa laidunta katselee Amazonian liepeille laskeutuessaan, mielen valtaa suru ja huoli: tässä pitäisi kasvaa sademetsää.

Miksi oma reaktio on niin eri? Ero on siinä, että Brasiliassa metsää tuhotaan nyt, Euroopan metsät on lanattu satoja vuosia sitten.

Aloin miettiä, hahmottaako suomalainen, miltä oman havumetsävyöhykkeemme luonnonmetsä näyttää? Vai onko sielussamme metsän kuvana tasainen talousmetsä? Kuinka moni eteläsuomalainen on oikeastaan edes käynyt oikeassa metsässä? Sellaisessa kuin se luonnostaan tänne aikanaan kasvoi ja kehittyi?

Luonnonmetsät ovat Etelä-Suomessa käyneet niin harvinaisiksi, että edustavimmat kohteet on pitänyt kieltää retkeilyltäkin ja suojata luonnonpuistoiksi luonnolle itselleen.

Halusin kuitenkin viedä lukijan edes jollain tavalla luonnonmetsään. Se vaati anelua, viranomaisluvan hankkimista, valitusoikeuden umpeutumista. Mutta lopulta pääsimme oikeaan luonnonmetsään, viranomaislupa kädessä.

Mukaan retkelle pääset HS:n jutun kautta.https://dynamic.hs.fi/2019/kielletty_metsa/?_ga=2.236495814.656004165.1572146102-177741681.1568028453

Oikaisu 27.10. kello 11.42: Ruoholahti korjattu tekstissä Ruokolahdeksi.