Kun elämä kohtelee kaltoin, älä yritä vain selviytyä – Toipumisen elinehto on surulle suostuminen - Lujasti lempeä | HS.fi

Kun elämä kohtelee kaltoin, älä yritä vain selviytyä – Toipumisen elinehto on surulle suostuminen

Toipuminen hyvinkin järkyttävistä asioista on tilastollisesti kaikkein todennäköisintä, kirjoittaa Maaret Kallio.

5.12.2018 2:00 | Päivitetty 5.12.2018 16:16

 Vakava onnetto­muus. Oman lapsen kuolema. Koulu­ampumisen todis­taminen. Seksuaalinen väkivalta. Yllättävä shokkiero. Tuhoava tulipalo. Ryöstö. Läheisen itsemurha.

Suurin osa meistä kokee elämänsä aikana hyvin järkyttävän tapahtuman tai elämäntilanteen, joka on potentiaalisesti traumatisoiva. Niitä etukäteen kuvitellessa moni taipuu sanomaan, ettei voisi ikinä selvitä moisista. Ettei koskaan voisi toipua mieltä musertavista ja elämää kauhistuttavalla tavalla mullistavista tapahtumista.

Mutta todellisuus on luultua taipuisampaa.

Toipuminen hyvinkin järkyttävistä asioista on tilastollisesti kaikkein todennäköisintä.

Moni meistä on kokenut elämänsä aikana suuria ja vaikeita asioita. Moni on joutunut vastaanottamaan kohtuuttomia menetyksiä tai elämän perustoja rikkoneita tapahtumia. Osa pyrkii liiaksikin selviytymään, eikä taivu toipumaan. Silloin pinnistelee väkisin yli tuskan, peläten mielensä turruksiin. Joku hakee kenties pakopaikkoja pullasta, pullosta, hullusta työnteosta tai hengettömästä suorittamisesta.

Kohtaamatta surujaan ja työstämättä tuskaansa.

Mutta se, mikä ei tapa, voi myös satuttaa vakavasti.

Toipuminen merkitsee oman tarinan omistamista surullisinekin käänteineen. Se vaatii vaikeidenkin tunteiden ja kokemusten kohtaamista. Sitä, ettei vain pyri selviytymään ja paketoimaan pahaa taakseen. Sitä, ettei sinnitellen kiellä ja hammasta purren uskottele, ettei kovana koettu olisi jättänyt jälkiään ja tehnyt tuhojaan. Sitä, että suostuu ottamaan ikävätkin kokemukset osaksi omaa elämäntarinaa.

Toipumisen elinehto on surulle suostuminen.

Kun elämä kohtelee kaltoin, on taivuttava kärsimään, ei selviytymään. Keskeiseksi nousee läheisten ja ammattilaisten turva, joka kannattelee ja ylläpitää uskoa elämään. Luonnollinen toipumisen taipumus vaatii tilaa suruille. Siis sille, että ihmisellä on oikeus olla toipilas. Ettei tarvitse kyetä, kun ei kykene. Ei tarvitse pärjätä ja selvitä, vaan saa hajota ja särkyä. Sillä juuri se avaa ajan kuluun tilaa elämälle.

Kulttuurissamme on tapahtumassa toipumisen murrosta. Nuoremmissa sukupolvissa näkyy piirteitä uskalluksesta inhimilliselle kärsimykselle, tuntemiselle ja tilaa toipumiselle. Yksinpärjäämisen uljas eetos on hiljalleen murtumassa, sillä moni jo viisaasti kyseenalaistaa pärjäämisen pakon.

Selviytyminen on eri asia kuin toipuminen. Kun jättäytyy vain pärjäämään, ei ehkä jää tuleen makaamaan, mutta piilottaa sen pinnan alle kytemään. Kun suostuu surulle ja toipumiselle, luo tilaa myös särkymiselle ja uudelleen rakentumiselle.

Toipuva tarvitsee toisia. Kukin meistä voi elämänsä aikana olla sen kummalla puolella tahansa.

Tekstiä varten on haastateltu psykologian tohtori Tuija Turusta, joka toimii johtavana psykologina Terveystalossa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Uusimmat postaukset