Ankaran sisäisen puheen voi muuttaa lempeämmäksi

Pimeässä unta odottaessa mielikuvitus ehtii tehdä vallan­kaappauksen. Yhtäkkiä huoneen varjot näyttävätkin hirviöiltä, joiden pitkät kynnet taipuvat kohti sänkyä. Pelon kiihtyessä ääni korottuu: ”Äitiii! Isiiii!” lapsi kirkaisee peiton alta.

Pian huoneessa on vanhempi, joka asettuu rauhassa pienen viereen. Vai että pelotti hirviön lailla nämä tutut keppihevosen varjot! Hetken aikaa vanhempi tyynnyttelee levollisesti, vie mieltä vähän muualle jututtaen päivän kivoista hetkistä ja peittelee sitten hellästi. Turvallisen hetken jälkeen lapsi pärjää jälleen omillaan ja jää odottamaan unta.

Niin tavallista on riittävän hyvä vanhemmuus. Lapsen tunteen kuulemista, vastaanottamista, siedettävämmäksi tekemistä ja keinovalikoiman arkista karttumista. Lähelle tulemista, turvallisuuden lainaamista ja sinnikkyyden viisasta vaatimista.

Toisen ihmisen antama varhainen ja toistuva säätelyapu oman mielen myrskyissä säilyy meissä läpi elämän. Läsnäoleva ja itseään psyykkisesti riittävän hyvin kannatteleva vanhempi kykenee lukemaan lapsensa viestejä, huomaamaan hädän ja tarttumaan iloon. Kun lapsena on saanut osakseen toistuvaa hyvää vanhemmuutta tunteiden ja kokemusten sietämisessä, hyvä vanhempi sisäistyy osaksi omaa mieltä. Silloin lohduttavan ja kannustavan äänen voi löytää myös sisäisistä mielen maailmoista.

Jokainen meistä on oppinut muokkaamaan ilmaisuaan, olemistaan ja itseään sen mukaan, miten meihin on osattu suhtautua ja miten vanhempamme ovat osanneet ymmärtää ja kannatella lapsen lisäksi myös itseään. Eväät elämään eivät totisesti ole tasalaatuiset.

Osaan meistä on varhaisten suhteiden sivutuotteina sisäistynyt paljon itsetuntemusta, itseymmärrystä ja myötätuntoa, joiden varassa osaa kuulla itseään, toimia viisaasti ja pyytää apua. Silloin on helpompaa aikuisenakin arvostaa tuntevia puoliaan, mutta myös viisaalla lujuudella kantaa vastuuta toimistaan.

Moni aikuinen tunnistaa mielensä sisällä kuitenkin myös toisenlaisen puheen: itseen kohdistuvan ankaran äänen ja kovan asenteen, joka pakottaa loputtomasti jaksamaan ja kestämään. Armoton vaativuus voi olla tuttua jo elämän alkuvuosilta. Myötätunto itseä kohtaan voi olla hukassa, jolloin hätääntyvää mieltä ei herää lohduttamaan viisas vanhempi, vaan ankara tuomari.

Armottomuus suojaa pikemminkin pelkoa kuin ihmistä itseään. Kohtuuton vaativuus vaikeuttaa ihmisyyteen kuuluvan epätäydellisyyden sietämistä ja siitä vastuunottamista.

Rauhoittavan ja hyvän vanhemman kaipuu elää myös aikuisen mielen sisällä. Se on kykyä kuulla ja tyynnyttää itseään, olla myötätuntoisesti läsnä hätääntyville tai häpeäville puolille itsessään. Pelkojakin on tärkeää kuunnella ja etsiä tarpeita niiden taustoilla.

Vaikka onkin mahdotonta vaikuttaa menneeseen, monia mielentaitoja voi onneksi opetella ja vahvistaa läpi elämän. Keskeisimpiä niistä on kyky ymmärtää ja myötäelää itse itseään hyvän vanhemman tavoin. Ankara sisäinen ääni ei saa jäädä yksinäiseksi juontajaksi mielen areenoilla.

Itsensä kanssa ja toisten avulla voi tehdä paljonkin sellaista psyykkistä työtä, jonka olisi pitänyt olla osa jokaisen lapsuutta. Hyvän vanhemman ääntä voi tietoisesti herätellä oman mielen sisällä. Miten hyvä vanhempi lohduttaisi hädässä? Mitä lempeä ystävä sanoisi epäonnistuneelle? Miten viisas aikuinen pitäisi hyvinvoinnista huolta?

Pienin askelin voi opetella olemaan itselleen viimein se kuuleva ja turvallinen sekä viisaasti vaativa aikuinen, jota on aina kaivannut.