Yksi tapa tekee perhe-elämästä mukavampaa kaikille, ja se auttaa lapsia pärjäämään myös aikuisena

Vuosia sitten erään turhauttavan viikonlopun päätteeksi lanseerasin puoli­vahin­gossa perhee­seemme idean perhekokouksesta. Toimintamalli syntyi hetkessä, mutta tuli tukevasti jäädäkseen.

Perhekokous ei suinkaan syntynyt seesteisyydestä. Viikonloppu osoittautui jälkikäteen painottuvan liiaksi joidenkin perheenjäsenten tarpeille jättäen toiset liian vähälle. Ehkä lapset ponnistivat päällimmäiseksi tohinoillaan tai aikuiset jyrisivät menoillaan. Jälkikäteen napistiin ja rutistiin, mikä ei edesauttanut laisinkaan. Jotain oli keksittävä.

Perhekokouksen ydin on yksinkertainen. Sen voi kutsua koolle kuka tahansa perheenjäsenistä, lapsi tai aikuinen, mutta kaikkien on saavuttava yhteisen pohdinnan äärelle. Useimmiten perhekokousta on tarvittu viikonlopun alla tai loman alkaessa, kun jokaiselle on tärkeää suoda ääni, muttei yksinoikeutta päätäntävaltaan.

Ei pidä harhautua luulemaan, että kyse olisi vain suunnittelutaidoista, jotka nekin ovat olennaisen tärkeitä sujuvan perhe-elämän ja tasa-arvoisen parisuhteen rakennusaineina. Perhekokouksen sydän on syvemmällä. Se sijoittuu ihmissuhdeosaamisen kärkisijoille: neuvottelutaitoihin, jossa ei jyrätä toisia, muttei sen enempää itseäkään.

Neuvottelemisen taito on yksi keskeisimmistä taidoista niin lapsuudenkodissa kuin myöhemmin aikuisuuden parisuhteessa ja työpaikalla. Kun jo lapsena saa oppia neuvottelun alkeita, osaa käyttää ja kehittää niitä läpi elämän. Silloin ei suostu kynnysmatoksi ihmissuhteissaan, muttei myöskään asetu muiden yli itsekkäästi määräilemään. My way or highway ei edusta neuvottelutaitoja, vaan yksioikoisuutta ja jonkun väistämätöntä alistamista.

Lapselle koti edustaa aina kokonaista maailmaa. Tuhannet toistuvat lapsuudenkodin hetket, arkiset vuorovaikutustilanteet ja neuvotteluiden onnistumiset iskostuvat mieleen toimintamalleiksi, joiden mukaisesti suunnistetaan myöhemminkin elämässä.

Perherauhan ja -rakkauden vuoksi on äärimmäisen tärkeää, että jokainen tulee tarpeissaan ja tunteissaan kuulluksi, niin lapset kuin vanhemmat. Jokainen saa äänivaltaa ja jokainen joutuu opettelemaan joustamisen tärkeää taitoa. Olennaista on sekä pysähtyminen itsen että toisten äärelle: Mitä minä todella tarvitsisin juuri nyt? Miten voisin saada muilta siihen apua? Entä mitä muut tarvitsevat? Miten itse voisin olla sitä mahdollistamassa? Ja miten me tämän yhdessä ratkaisemme?

Aikuisen velvollisuus on toimia kokouksen kunnioittavana puheenjohtajana, jonka arvovalta ei karise joustokyvystä ja kompromissin taitamisesta. Väkisin valtaansa pitävä aikuinen ei opeta lapselleen kykyä neuvotella, ilmaista tarpeitaan ja oppia tulemaan toisen lähelle silloinkin, kun sydän on sirpaleina. Johtajuutta ei silti saa kadottaa, sillä sen luomaa lujaa turvaa tarvitaan.

Ei tarvitse olla minkään maailman erityistason ihmeterapeutti voidakseen luoda toimivia käytänteitä perheen ja ihmissuhteiden sujuvoittamiseksi. Kokoontumisilla on suurempikin merkitys kuin tekemisten ja ajan jakaminen ja niistä sopiminen.

Ne konkretisoivat sitä, että olemme tässä yhtä, toisiamme aidosti kuulemassa ja toisillemme kertomassa. Turvassa yhdessä.