Tehdäänkö pieni, paljastava mielitesti? Se vie vain muutaman minuutin, mutta saattaa parhaimmillaan jäädä ajatuksiisi päiviksi pyörimään.
Anna mielesi kulkea lapsuuteesi ja nuoruuteesi. Mieti, kuka oli kaikkien aikojen ikävimmiltä tuntuva opettajasi? Millainen hän oli? Miten hän kohteli sinua ja muita lapsia? Ja ennen kaikkea: millaiseksi tunsit oman olosi ja itsesi hänen seurassaan?
Palauta sitten mieleesi kaikkien aikojen lempiopettajasi. Millainen hän oli? Miten hän asettautui vuorovaikutukseen kanssasi? Millaiseksi koit oman olosi hänen katseensa alla? Millaisena koit itsesi hänen silmin?
Sekä kaikkein aikojen inhottavimmat että kauneimmat opettajamuistot ovat usein suhteellisen helppoja palauttaa mieleen. Lapsuuden tukalimmissa aikuisten kanssa koetuissa vuorovaikutustilanteissa toistuvat samat kaavat. Oma olo on koettu ymmärtämättömäksi, näkymättömäksi, alistetuksi tai jopa pilkatuksi. Aikuinen on asettunut vuorovaikutukseen lapsen kanssa ylimielisyydellä, yksisilmäisellä ankaruudella tai tiukalla tuomitsemisella.
Hellimmissä lapsuusmuistoissamme aikuisten kanssa toistuvat suhteen luottamus, kunnioitus, turvallisuus, ilo ja lämmin uteliaisuus. Nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tuntua liitettynä aikuisen lämpimään lujuuteen.
Yhteys toiseen syntyy siitä, että kuullaan lapsen tunteet ja hätä, mutta autetaan aikuisin keinoin.
Turvallisimmissa ihmissuhteissamme emme toivo olevamme toisen silmissä ihailtuja, palvottuja tai täydellisiä. Kyse on paljon syvemmästä: siitä, että voisimme kokea olevamme hyväksyttyjä toisen katseen alla kaikkine puolinemme. Että vahvuuteemme ja potentiaaliimme uskotaan, mutta myös heikkouksiamme ja inhimillisyyttämme tunnistetaan.
Ihminen rauhoittuu, oppii ja toipuu aina parhaiten turvallisessa suhteessa toisen ihmisen kanssa. Tärkeintä on luoda turvallisuutta, olla läsnä, kuulla hyväksyvästi, rauhoittaa ja auttaa toimimaan. Vaatia, mutta viisaasti. Rajata, mutta rakentavasti.
Vuorovaikutuksessa asetumme aina vastavuoroisiin asetelmiin, jossa vaikutamme toinen toisiimme. Lapsen ja aikuisen välisessä suhteessa vastuu suhteesta on aikuisella. Lapsikin muokkaa suhdetta, mutta vasta opetellen elämää, ihmisiä ja itseään.
Kammottavinta onkin kuulla aikuisten julistuksia siitä, miten he tahtovat viedä eteenpäin omaa koettua kärsimystä. Isovanhempia, jotka eivät suo lapsenlapsilleen aikaa, koska eivät itsekään sellaista ylellisyyttä saaneet. Aikuisia, jotka vaativat nuorten näännyttävän itsensä uuvuksiin, koska polttivat omatkin siipensä jo opiskeluaikoina. Vanhempia, jotka odottavat lapsiltaan kohtuuttomia suorituksia, koska eivät tunteneet itsekään pelkällä olemisella ansaittua hyvän kokemusta.
Meidän tulee toimia juuri toisin: antaa sitä, mitä emme itse saaneet. Viedä eteenpäin vaikean vastapuolta, eikä janota kostoa seuraaville sukupolville. Se vaatii asettautumista sen lapsen asemaan, joka meissä itsessämme jäi joskus vaille. Mutta muistaen senkin lapsen tunnot, joka suli vuorovaikutuksessa lempiopettajansa kanssa.
Ihmisen ei tule järjestää toiselle kapuloita rattaisiin, sen tehtävän hoitaa riittävän hyvin elämä itsessään. Ihmisen tehtävä on vahvistaa toisen toivoa, ei viedä sitä. Kutsua turvaan, ei vaaraan.
Maailma ei koskaan muutu, jos me emme sitä tietoisesti muuta. Pahasta pitää oppia, eikä viedä vihaa ketjussa kulkemaan. Mutta hyvästä vasta oppia pitääkin. Tunnistaa sitä, vahvistaa sitä ja kuljettaa rinta rottingilla eteenpäin seuraavien sukupolvien eduksi.
