Päiväkodin ryhmässä on valtava häly. Yksi vaatii huomionsa repivällä itkulla, toinen tuoleja uhmakkaasti kaatelemalla. Mutta pieni poika nurkassa jää näkymättömäksi. Hän leikkii ihan hiljaa, katse kohti seinää, sydän sisällä kovaa takoen. Keho pelosta jähmettyneenä.
Toisaalla nuori vetkuttaa koko aamun kotona ja myöhästyy jälleen koulusta. Tunnille hän näyttää vetelehtivän hitaasti, vaikka jo matkaan pääsy on ollut valtavan työn takana. Mieli on pikimusta, vaikka piilossa toisilta pysyykin. Tänäänkin hän toivottomana päättelee, etteivät unelmat enää koske häntä.
Eräs ikuisesti reipas alkaa hiljalleen pudota uupumukseensa. Toiset ovat oppineet näkemään hänet kestävänä, eivätkä luovuta näkemyksestään silloinkaan, kun jaksamisen raja on jo aikaa sitten ylittynyt. Odotus itseäkin kohtaan on kova: yhä pitäisi vain pystyä. Mutta kun ei enää itse pystykään, ei tiedä minne suunnata ja miten. Miten olla kannateltu, kun on aina vain kannatellut?
”Avunpyytämisen vaatimus on usein vain pärjäämispakon uusi muoto.
Avunsaamisen vaikeudesta ja pärjäämisen pakosta puhutaan paljon. Valtavan moni sinnittelee itsensä tai elämäntilanteensa parissa liian pitkään ja kuormittuu kohtuuttomasti. Monen ensimmäinen pysähdys on valitettavasti pysähdys seinään. Silloin paluumatka on pitkä ja toipuminen hidasta.
Erittäin usein korostetaan avunpyytämisen tärkeyttä. Miksei pieni poika vain tartu lastentarhanopettajaa hihasta ja sano, että häntä pelottaa? Miksei nuori kerro vanhemmalleen, että mieli yhä mustenee ja tulevaisuus on taipunut toivottomuudeksi? Miksei ikuisesti reipas vain ala vetää rajoja ja vaatia itselleenkin apua?
Avunpyytämisen vaatimus on surullisen usein vain yksi pärjäämispakon uusi muoto. Silloin vastuu työnnetään avuttomuudessaan kärsivälle: Pyydä, niin saat! Sano, niin autetaan! Kerro, jos kaipaat!
Tärkeintä olisi kuitenkin tulla poimituksi juuri silloin, kun sitä ei osaa enää edes pyytää.
”Jokainen lienee ollut tilanteessa, jossa olisi kaivannut apua juuri silloin, kun ei osannut sitä pyytää.
Pieni lapsi ei opi avuntarvettaan, ellei sitä ensin joku hänessä tunnista. Kohtuuttomassa väsymyksessä selviäminen kaventaa kenen tahansa näkökentän ja lyhentää ajatuksen hetkessä selviämiseen. Masennuksessa esiintyvä aloitekyvyttömyys on sairauteen liittyvä oire, joka itsessään vaikeuttaa avunpyytämistä.
Jokainen meistä lienee ollut tilanteessa, jossa olisi kaivannut apua juuri silloin, kun ei osannut sitä pyytää. Olisi toivonut läheisten hellää katsetta, joka tunnistaa poissaolevuuden olemuksesta. Olisi tarvinnut konkreettista apua, hellittämisen mahdollisuuksia ja rauhoittavia silityksiä.
Poimituksi tulemisessa on suurta lohtua ja toivoa. Silloin toinen kykenee näkemään ja tarttumaan johonkin sellaiseen suruun ja epätoivoon, jota itse ei pysty tunnistamaan tai lamaannukseltaan ilmaisemaan.
”Jokaisella on mahdollisuus vahtia myötätunnolla, katsoa perään hyvällä.
Joskus avunpyytämisenkin vaatimus on liiallinen. Apua voivat pyytää ne, joilla vielä on joitain voimia jäljellä.
Hiljaisuus, vetäytyminen, apeus ja toimettomuus ovat suuria hälytysmerkkejä, joiden lukutaito on avunsaamisessa äärimmäisen tärkeää. Meillä on velvollisuus ja mahdollisuus puuttua hellyydellä toinen toistemme elämään. Vahtia myötätunnolla, katsoa perään hyvällä. Toisen huomaama hätä, tarjottu tuki ja lämmin puuttuminen voivat olla ratkaisevia tekoja sille, joka on pahimmin putoamassa.
Sillä kaikkein suurin hätä on
usein hiljainen ja sanaton.