Sinunkin lähelläsi voi olla lapsi, joka kantaa synkkää salaisuutta – Tällainen on lapsuus, jossa turvallisuus on vierasta kieltä - Lujasti lempeä | HS.fi

Sinunkin lähelläsi voi olla lapsi, joka kantaa synkkää salaisuutta – Tällainen on lapsuus, jossa turvallisuus on vierasta kieltä

Ne, jotka ovat oppineet elämään pelossa ja uhassa, näkevät sitä myöhemminkin kaikkialla, myös turvallisissa maastoissa, kirjoittaa Maaret Kallio.

3.2. 2:00 | Päivitetty 3.2. 6:19

Poika istuu kaverinsa huoneen lattialla ja rakentaa linnoitusta. Kaverin koti on kummallisen hiljainen, eikä pieni poika oikein saa kiinni siitä, mikä täällä on niin pelottavaa.

Linnoitus nousee pala palalta. Kaveri kikattelee rennosti, uppoutuu leikin lumoavaan maailmaan. Mutta pojan jännitys ei vain hellitä. Hänen korvansa ovat virittyneet suuriksi kuuntelemaan keittiöstä kuuluvaa kolinaa. Hänen katseensa on valppaana seuraamaan aikuisten liikkeitä ja ennakoimaan arvaamattomuutta.

Outoa kyllä, mitään ei tapahdu. Kaverin vanhemmat vain jutustelevat niitä näitä, joskus vähän kinastellen ja sitten taas yhdessä naureskellen. Keittiön kolinat kehittyvät tuoksuvaksi ruuaksi, jota perhe kutsuu ihan tavalliseksi.

Ihan tavalliseksi?

 ”Kaverilla oli aina niin outoa olla kylässä. Siellä ei koskaan tullutkaan myrskyä, jota koko ajan odotin.”

Pari vuosikymmentä myöhemmin poika palaa aikuisena miehenä lapsuutensa muistoihin. Hän on päätynyt vastaanotolle tuhansien mutkien ja piinaavien pakopaikkojen ajamana. Jumi on ehdoton: mies ei pärjää enää yksinään, muttei voi myöskään pyytää apua.

”Kaverilla oli aina niin outoa olla kylässä”, mies palaa pienen pojan ajatuksiin. ”Kun siellä ei koskaan tullutkaan myrskyä, jota koko ajan odotin.”

Kukaan ei ollut koskaan selittänyt pojalle, että turvallisuuskin voi olla niin vierasta. Ettei pieni tavoita turvallisuutta sanoilla, ei hienoilla säännöillä tai kohteliailla katseilla, jos turvallisuus on kuin hepreaa, jota ei puhu sanaakaan.

Turvallisuuspuhe on äärimmäisen tärkeää, mutta miten emme muista, että osalle meistä se on täysin vierasta koodikieltä?

 Joka on kasvanut myrskyissä, voi eniten pelätä tyyniä hetkiä.

Pojan kotiolot olivat opettaneet aivan toisenlaiseen kieleen. Siinä kielessä tyyni tarkoitti taukoa myrskyn edellä. Keittiön kolinat johtivat arvaamattomaan taisteluun, jossa oli viisainta paeta. Pojan kasvukulttuurissa aikuisten ilo taittui jossain vaiheessa kaoottiseksi painajaiseksi, jossa lapsi putosi kaikkien mielistä. Pieni kina muuttui taisteluksi, jossa kenenkään tunteilla ei ollut enää mitään väliä.

Joka on kasvanut myrskyissä, voi eniten pelätä tyyniä hetkiä.

Kukaan ei ollut kertonut sitäkään, etteivät kaaoksen kauheimmat hetket olekaan useimmiten pahinta. Piinaavimpia olivat odotuksen ajat, jolloin korvat kasvoivat suuriksi ja silmät laajenivat tarkoiksi. Kehon oppi pitämään valppaana unessakin, jotta tarvittaessa olisi valmis pelastamaan edes itsensä.

Ne, jotka puhuvat vain turvallisuudesta ja sen hienoudesta, eivät tiedä, että joillekin meistä yksinäisyys voi olla suojista suurin.

Jos ympäröivään maailmaan ei voi luottaa, voi luottaa itseensä. Poika tiesi jo pienenä, että aina voi mennä näkymättömään mykkyrään ja pysyä hiljaa, kunnes myrsky laantuu.

Pieni poika kasvoi nuoreksi mieheksi ja aikuiseksi. Monien hyvien sattumien summana ja pitkän hoidon tukemana hän alkoi tuntea myös turvallisuutta. Mies havahtui huomaamaan, miten pieni pelkäävä heräsi sisällä eloon silloinkin, kun ei enää ollut syytä. Se säikähti kuollakseen ihan tavallisissa riidoissa ja halusi paeta paikalta aina myrskyn merkkien ilmaantuessa. Hän alkoi ymmärtää pientä pelkäävää sisällään ja lohduttaa sen vapisevaa pelkoa.

Hiljalleen mies opetti pojalle sisällään, ettei ole elämää olla koko ajan peloissaan.

 Moni meistä ei tiedä, millaista olisi näyttää hätäänsä saamatta siitä jollakin tavalla turpaansa.

Älä siis julista turvallisuudesta, jos et todella tunne turvattomuutta. Älä jakele hienoja ohjeita, jos et tiedä piinaavasta pelosta. Älä sano, että ”pyydä apua vain”, jos toisella ei ole elämässään sellaisesta yhtään onnistunutta kokemusta.

Ne, jotka ovat oppineet elämään pelossa ja uhassa, näkevät sitä myöhemminkin kaikkialla, myös turvallisissa maastoissa. Moni meistä kun ei tiedä, millaista olisi näyttää hätäänsä saamatta siitä jollakin tavalla turpaansa.

Kyky olla ilmaisematta hätäänsä voi olla kaaoksessa pelastusrenkaista suurin. Mutta silloin on vaarassa kadota koko elämä.

Jotta turvallisuutta voi tavoittaa, on ensimmäiseksi päästävä kiinni turvattomuuteen.

 Kuuntele, älä tiedä. Kysy, älä oleta.

Entä jos me muistaisimme ne kaikki pienet pojat, tytöt, lapset ja nuoret, jotka sisällämme yhä elävät?

Ne eivät tarvitse käskyjä tai neuvon neuvoa, eivätkä ainakaan moitteen sanoja. Vaan sitä, että joku istuu kyykkyyn ihan viereen, katsoo kohti hyväksyen ja kysyy riittävän hiljaa: Mitä elää pienen mielessä?

Kuuntele, älä tiedä. Kysy, älä oleta. Sana sanalta voi aueta puhetta turvattomuudesta, koetusta pelosta, opitusta valppaudesta ja uhan ikuisesta ilmapiiristä. Turvattomuuden kipeistä kahleista, jotka pitävät kiinni silloinkin, kun olisi jo lupa lentää.

Ja arvaatko mitä pienen kohtaamisesta voisi seurata? Joskus pieniä askeleita, jopa ihan kokonaisia polkuja, kohti turvallisuuden uusia, vieraita maastoja.

Miltä mahtaisikaan tuntua elämä, jossa turvallisuus on tutuinta?

Luitko jo nämä?

Uusimmat postaukset