Olen koko koronavuoden ajan kuulunut pieneen treeniporukkaan, joka tapaa toisiaan viikoittain ulkona. Mainion fysioterapeutin johdolla juoksemme säällä kuin säällä, painamme portaita turvavälein, punnerramme lumihangessa ja venyttelemme kaatuneiden puiden runkoja vasten. Treenin päälle osa meistä pulahtaa vielä avantoon ja ottaa tarjolla olevista endorfiineista kaiken mahdollisen irti.
Tärkeintä ei kuitenkaan ole ollut liikunta. Jos jokin näissä treeneissä on kuluneen koronavuoden aikana toistunut, on se ollut tauon teema. Taukoa koronauutisista ja etätöistä, taukoa rajoitetuista sisätiloista ja yksinäisyydestä tai taloudellisten näkymien ahdingosta.
Henkisten taukojen tarve on ollut varmasti kaikille erityisen tärkeä. Kukapa meistä pystyisikään pysymään pelkästään pelossa, ahdistuksessa ja kriisissä? Välillä on päästävä tauolle haukkaamaan happea.
”Kriisin paino ei yksin ratkaise, vaan sen kanssa suhteessa elävä toivon voima.
Viikoittainen treeniporukka on tarjonnut poikkeusaikaan kuuluvaa poikkeuksellista luksusta. Se on ravinnut juuri niitä kohtia, joista tällä hetkellä on erityisesti puutetta: muita ihmisiä, jotain aivan muuta ajateltavaa, hillitöntä huumoria ja kehon voiman muistamista. Tauon suomista suojista käsin on jaksanut taas hetken paremmin kriisin riskien painavuutta.
Jutun juju onkin tässä: meidän on aina tarkasteltava kriisissä inhimillistä kestävyyttä ikään kuin kahden kulman kautta. Sekä riskien että suojaavien tekijöiden erotuksena, ei vain jompanakumpana.
Niin särkymisen, kestämisen kuin toipumisen kannalta keskeistä eivät ole yksin riskitekijät, vaan riskien ja suojaavien tekijöiden välinen suhde.
Jos suojatekijät ovat vähäiset, voivat riskitekijät olla ratkaisevia. Toisaalta raskaampiakin riskitekijöitä voi kestää joustavasti, jos suojaavia tekijöitä on runsaasti. Mielen särkymisen taustalta löytyy monia riskitekijöitä, jotka ovat usein myös näkymättömissä. Kukaan meistä ei voi tietää murtumisensa pistettä, ennen kuin riskejä on kasaantunut kohtuuttomasti ja suojia ollut liian vähän.
Kriisin paino ei yksin ratkaise, vaan sen kanssa suhteessa elävä toivon voima.
”Juuri nyt mieltä huuhteleva kulttuuri, iloitteleva urheilu ja elämää elvyttävä taide huutavat poissaolollaan.
Kannamme erilaisia riskitekijöitä jo lähtökohtaisesti. Joillekin korona on armottomampi fyysisistä syistä. Toisille pandemia-aika puree ankarammin psyykkisisten riskisyiden tai turvattomien lähtöolosuhteiden takia. Pelkokin kuormittaa, ahdistuksesta puhumattakaan. Pitkään jatkunut turvattomuus on riski jokaiselle meistä.
Siksi mielelle ja jaksamiselle riskialtteina aikoina on erityisesti huomioitava suojatekijöitä.
Tällä hetkellä moni suojaava tekijä on riskien vuoksi tauolla. Emme voi tavata toisiamme kuten tavallisesti. Lasten ja nuorten tavalliset arjen suojatekijät ja ihmissuhteet ovat jatkuvasti vakan alla. Koskettaminen on kortilla – mutta väkivalta valitettavasti ei.
Mieltä huuhteleva kulttuuri, iloitteleva urheilu ja elämää elvyttävä taide huutavat poissaolollaan. Juuri ne kohdat, joissa olemme ennen saaneet huoahtaa tavallisen arjen puristusta tai riskitekijöiden uuvuttavuutta, ovat nyt vaikeina aikoina kaikkein tiukimmilla.
Jotkut meistä kestävät sen ihan hyvin, jos riskitekijöitä on maltillisesti. Osalle meistä suojaavien tekijöiden puute voi olla ratkaiseva tekijä riskeihin uppoamisessa.
”Tärkeintä ei ole pelkästään se, että tulemme tästä kriisistä ulos hengissä.
Monen argumentti on, että kyllä ihmisen tulee selvitä hengissä ilman lähikohtaamisia, harrastuksia, musiikkia, työkavereita, ystäviä, taidetta tai lätkäpeliä. Niin tuleekin – ja niin selviääkin.
On kuitenkin keskeistä pohtia, mitä tapahtuu, jos kaikki elvyttävä on poissa silloin, kun kuormitus on erityisen voimakasta. Suojaavat tekijät eivät ole erityistä luksusta, vaan joustavan ja toivorikkaan mielen perusrakennusaineita, joita ei tule vähätellä. Niin tärkeää kuin on tiedostaa ongelmat, on jaksamisen kannalta tärkeää saada myös elvyttäviä erätaukoja ja pehmentäviä suojia.
Tärkeintä ei ole vain se, että tulemme tästä kriisistä ulos hengissä.
On myös tärkeää, ettemme menetä selviytymiseetoksessa inhimillisyyttä, herkkyyttä ja tuntevaa mieltä. Kauaskantoisemmin katsottuna selviytyminen on vielä käynnissä ja toipuminen edessä vasta akuutin tilanteen lauettua.
Nyt voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, että suojaavat tekijät pysyvät mukana mielemme tukijoina ja rakentajina. Se edesauttaa myös myöhempää ja joustavampaa toipumista.