Tämän kolumnin kirjoittaminen jännitti – Somekohu voi yllättää kenet vain, ja se vaientaa monet kokonaan - Lujasti lempeä | HS.fi

Tämän kolumnin kirjoittaminen jännitti – Somekohu voi yllättää kenet vain, ja se vaientaa monet kokonaan

Pohtivien, harkittujen ja pehmeiden äänien hiipuminen yleisestä keskustelusta on vakava menetys. Miten me kaikki voisimme tehdä keskusteluista turvallisempia kaikille, kysyy Maaret Kallio.

28.4. 2:00

Tämän kolumnin kirjoittaminen tuntuu riskiltä, jonka ottaminen on hieman epämukavaa.

Itse aihe ei minua pelota, mutta sen mahdollisesti synnyttämät reaktiot kyllä. Aion kirjoittaa keskustelukulttuurimme heikenneestä suunnasta, repivistä ilmiöistä ja niiden herättämistä tunteista. En aio käsitellä mitään tiettyä tapausta, mutta silti mieleeni nousee uhkakuva, että tästäkin tekstistä tulee yksi uusi kohutapaus, joka ei rakenna, vaan rikkoo.

Jos sinusta tuntuu siltä, että sosiaalisessa mediassa keskustellaan yhä kärkevämmin ja sivalletaan entistä viiltävämmin, et ole ainoa. Ylen Hyvin sanottu -hankkeen pohjaksi tehdyn laajan tutkimuksen mukaan 60 prosenttia suomalaisista kokee keskustelukulttuurin suunnan huonontuneen.

Ristiriita on hiertävä, sillä samaisen tutkimuksen mukaan valtaosa suomalaisista nauttii syvällisistä keskusteluista, joissa toisen näkökulmista voi myös oppia. Suurin osa kokee nykykeskustelun sävyn huolestuttavaksi, kiivaaksi ja jyrääväksi. Kaivataan rauhallisuutta, kunnioitusta ja monipuolisuutta.

 Jokainen kohutapaus vahvistaa mielikuvia siitä, että voisi itsekin joutua samaan tukalaan paikkaan.

Useiden eri alojen ihmisten kanssa käymissäni keskusteluissa on toistuvasti tullut esiin pelko ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin pohtivilla tavoilla. Osa viime aikojen kuohuttavista teemoista ovat tulleet perin henkilökohtaiselle alueelle: ne ovat koskeneet parisuhteita, seksuaalisuutta tai mielenterveyttä. Moni ei uskalla puuttua kohtuuttomuuksiinkaan, jottei itsekin joutuisi keskelle äkkiväärää taistelua. Pelko keskustelun räjähtävästä kärjistymisestä, nurkkaan ajavasta henkilöitymisestä sekä kontekstista irrottautumista saa monen vetäytymään.

Mutta pohtivampien, harkitumpien ja pehmeämpien äänien hiipuminen yleisestä keskustelusta on vakava menetys.

Somessa ja mediassa tapahtuvien kohujen seuraaminen vaikuttaa moneen meistä. Jokainen kohutapaus vahvistaa mielikuvia siitä, että voisi itsekin joutua samaan tukalaan paikkaan, jossa puolustautumiselle tai korjaamiselle ei ole tilaa.

Varovaisuus on ymmärrettävää, mutta myös ongelmallista. Nopeaan reagointiin ja voimallisiin argumentteihin kärjistyvä keskustelu – vai pitäisikö sanoa huutelu – ei jätä tilaa myötätunnon, ymmärryksen ja korjaamisen mahdollistumiselle.

 Reagointi on varsin eri asia kuin vastaaminen.

Liian kärjistyvät tai äkisti eskaloituvat keskustelut nostavat keskiöön polarisoituvat ääripäät, joiden pelossa liian monet vaikenevat. Keskustelun ytimeen jäävät kiivaimmat taistelijat, vaikka tarkkailijoiden ja sillantekijöiden merkitys olisi turvallisuuden vahvistumisessa ja erilaisuuden kunnioittamisessa äärimmäisen keskeinen.

Reagointi on kuitenkin varsin eri asia kuin vastaaminen.

Kovin kärkevästi esitetty mielipide tai tulkinta kutsuu voimakkaaseen reagointiin. Juuri silloin pitäisi painaa hetkeksi jarrua. Reagoinnin sijaan viisaalle viivyttelylle ja avoimelle ihmettelylle on tärkeämpi tilaus.

Ymmärtäminen, niin itsen kuin toisen, vaatii makustelua, tutkimista ja tunteiden tyyntymistä. Äkkinäisesti kärjistyvä keskustelu korostaa henkilöitymistä, leiriytymistä ja paheksumista. Taistelussa unohtuu, että toisellakin puolella on yhä kokonainen elävä ihminen eikä vain yksi lause tai kärjistynyt mielipide.

 Miten voisi muistaa, että myös toisen tulokulma on todennäköisesti jollain tavalla totta?

Hiljaiset vaikenijat ja passiiviset sivustaseuraajat pelaavat tärkeää roolia keskustelukulttuurin kehittymisessä.

Tarkkailevat, havainnoivat ja hitaampia tulkintoja tekevät äänet voivat tuoda keskusteluun kaivattua juurruttavaa turvallisuutta. Moni meistä kaipaa keskustelukulttuuria, joka mahdollistaa tapahtumien, niiden tulkintojen ja reaktioiden pohtimisen ilmiötasolla, iskemättä suoraan henkilöön tai leimaamatta toista ääripään ajatteluun.

Tuhoavan taistelun ja yksioikoisten tulkintojen sijaan on tehtävä tilaa dialogille ja reaktioiden jarrutuksille: Huomaan, että tulkitsen sanomasi näin. Kiinnostavaa, minä näen tämän ihan eri kulmasta.

Miten voisi muistaa, että myös toisen tulokulma on todennäköisesti jollain tavalla totta?

 Vain turvallisessa ilmapiirissä oppiminen, ymmärtäminen ja luovuus voivat kukoistaa.

Avain turvallisempaan keskusteluun voi aueta hyvin yksinkertaisilla kysymyksillä: Mitä meille mahtaa juuri nyt tapahtua? Mitä minussa mahtaa nyt tapahtua? Vedetäänkö hetki henkeä?

Virheet ja epätäydellisyys ovat normaali osa ihmisyyttä. Psykoterapian, parisuhteen ja vanhemmuuden vuorovaikutustutkimuksista nousee kirkkaasti esille korjaamisen keskeisyys, ei täydellisyyden mahdoton vaatimus. Jos emme malta kuprujen kohdissa kysyä ja kuunnella, mitä minulle, sinulle ja meille juuri tapahtui ja miten sitä voisimme korjata, menetämme koko keskustelun ytimen, jossa avarakatseinen ymmärrys saisi tilaa kasvaa.

Niin kuin terävä piikikkyys, myös liika varovaisuus myrkyttää yhteyden ja turvallisuuden syntymistä. Vain turvalliseksi koetussa ilmapiirissä oppiminen, ymmärtäminen ja luovuus voivat alkaa kukoistaa.

Miten sinä ja minä mahdamme olla sitä rakentamassa?

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Uusimmat postaukset