Keskeneräisyyden myöntäminen ei ole muodissa, ja se näkyy kaikkialla – Vaikka juuri se toisi elämään rauhan - Lujasti lempeä | HS.fi

Keskeneräisyyden myöntäminen ei ole muodissa, ja se näkyy kaikkialla – Vaikka juuri se toisi elämään rauhan

Lopulta koko elämä on yhtä kompromissia. Se on vaikeaa, mutta myös välttämätöntä oppia ja samalla äärimmäisen lohdullista, kirjoittaa Maaret Kallio.

3.11. 2:00 | Päivitetty 3.11. 6:13

Pyöräilen aamuvarhain töihin arvokkaan asuinalueen läpi. Uljaiden talojen kesäkukat ovat kuihtuneet pystyyn ovensuiden patsasruukkuihin. Talvi tekee tuloaan, vaikkei kesä ole ehtinyt pois alta.

Vastaanotolla työpäivään mahtuu pitkä päättyvä psykoterapia, muttei yhtä ainoaa valmista ihmistä. Hoidon tulos on hyvä, muttei täydellinen. Keskeneräiseksi jää ihminen ja elämä – ja juuri se on lohdullista.

Kesken on paljon muutakin. Työt, lapset, surut, mieli, keho, luopuminen ja unelmat. Ihminen itse ja kokonainen elämä.

Läheisensä menettäneen suru liikkuu pitkään aaltoina arjen yllä. Suru ei valmistu, eikä sen tarvitsekaan. Se saa luvan olla kesken, mukana elävässä elämässä.

Vanhempi arvioi viimeisen päälle lapsensa kasvatusta. Meneekö joka kohta oikein ja tuleeko varmasti turvallinen kiintymyssuhde? Vaikkei sellaista voi määrätä, eikä ainakaan suorittaa. Hyvässäkin jää paljon kesken, mutta elämä avaa aina uusia korjauspaikkoja. Vielä isovanhempanakin voi täydentää osaansa.

Vain pienen hetken voi olla oikeassa, eikä se silloinkaan useimmiten ole tärkeintä.

Tarjolla on paljon totuuksia. Somessa joku julistaa jälleen omaa erityisyyttään ja kivenkovaa mielipidettään. Itsevarmuus on uhmaikäisen luokkaa ja ilmaisu puberteettisen vastatuulista.

Viisaampaa olisi ymmärtää, että vain pienen hetken voi olla oikeassa, eikä se silloinkaan useimmiten ole tärkeintä. Lehdessä kerrotaan jälleen teräksistä elämäntarinaa ihmisestä, joka selvisi vaikeuksista kaikkien aikojen sankariksi. Vaikka jokainen meistä tietää, ettei sellainen ole lopulta totta.

Varmuus muuttuu taas epävarmuudeksi ja hetken valmis uudelleen keskeneräiseksi.

Voisiko olla lupaa armoon, vaikkei olisi valmista?

Odotamme lomaa, jotta saisimme hengähtää, töistä valmiina ja taas valmiina töihin.

Meitä ympäröi jatkuva valmiuden vaade ja sitä haastava keskeneräisyyden kapina. Joka tuutista toitetaan perille pääsyn harhaa tavalla ja toisella: valmenna itsesi huipuksi, kasvata lapsesi paremmin, hankkiudu eroon virheistä ja vahvista vastuullisuuttasi.

Valmiin ja keskeneräisen välillä rimpuilu koskee jokaista meistä. Milloin odotamme lomaa, jotta saisimme hengähtää, töistä valmiina ja taas valmiina töihin. Milloin raskauden alkamista, päättymistä, vapautta, paranemista. Milloin lupaa levätä, armoa armottomuudessa.

Piinkova varmuus paljastaa kuitenkin keskeneräisyyden kipeyden. Mitä pulmallisempi on suhde keskeneräisyyteen, sitä voimallisemmin on julistettava ehtymätöntä varmuutta. Näin ne asiat ovat, juuri minä tiedän! Mutta todella: tietääkö kukaan juuri mitään varmuudella?

Mikä estää suhtautumasta keskeneräisyyteensä levollisemmin? Sillä rauhallinen epävarmuus ja keskeneräisyys luovat toivoa ja armollisuutta – lupaa kasvaa ja olla rauhassa kussakin paikassa.

Maailmassa on paljon muutakin kuin minä, minun mielipiteeni ja minun varmuuteni.

Ihmisen kehittyessä, muttei aina vanhetessa, käsitys omasta ja maailman keskeneräisyydestä useimmiten muuttuu levollisemmaksi. Parhaimmillaan perspektiivi laajenee ja ymmärrys armollistuu.

Ajatteluun alkaa mahtua muutakin kuin valmista: Nyt on riittävän hyvä. Tämän ehdin tänään, tähän asti pääsin tässä elämässä. Tämän osasin muuttaa, tämä jää kesken. Tämän nyt tiedän, mutta huomisesta en vielä mitään. Ei tule valmista, täydellisestä puhumattakaan. Se on aivan ok, ellei vallan normaalia.

Maailmassa on paljon muutakin kuin minä, minun mielipiteeni ja minun varmuuteni. Yhteisön kasvot ovat aina omiani paljon avarammat. Siihen, mihin minä jään, voit sinä jatkaa.

Lopulta koko elämä on yhtä kompromissia. Se on vaikeaa, mutta myös välttämätöntä oppia ja samalla äärimmäisen lohdullista.

Keskeneräisyys ei ole hätätila, vaan inhimillinen normi.

Elämä ja ihmisyys testaavat aina uudelleen kykyämme taipua keskeneräisyydelle, luopua terävästä varmuudesta ja hengähtää epävarmuudessa. Kyse ei ole luovuttamisesta tai alistumisesta, vaan levollisesta viisaudesta. Keskeneräisyys ei ole hätätila, vaan inhimillinen normi. Se on olemassa olevaa ja ihmisyyteen kuuluvaa, eikä jotain, jota pitäisi juosta paniikissa pakoon tai pyristellä vimmaisesti irti.

Siksi älä etsi valmista maailmaa, äläkä jahtaa maaliviivoja. Älä odota täydellistä sinua tai varmaa totuutta, vaan kunnioita keskeneräisyyttä ja vaali hellää hyväksymistä.

Kun katsot tarkemmin ympärillesi, voit huomata, että lopulta kaikkialta kuultaa keskeneräisyys. Sinussa, minussa, muissa, yhteiskunnassa ja koko ihmiselämässä. Ja juuri se on lohdullista.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Uusimmat postaukset