Kuoleman edessä muutumme lapsiksi jälleen

Läheisinä kuukausina ystäväni menettivät vanhempansa ja minä mummini. Menetykset tekivät meistä lapsia jälleen. Ne herättivät muistoja, joissa ilo on herkän heleä ja odotus kirkas kuin kevään taivas.

26.1. 3:00 | Päivitetty 26.1. 7:07

Minusta tuntuu, että olen mielessäni ollut lapsi viime kuukausina enemmän kuin pitkiin aikoihin.

Se johtuu surusta, joka on liikkunut raskain askelin ympärillä.

Kaksi lapsuudenystävääni ovat menettäneet isänsä viime kuukausina. Kummankin ystävän kanssa olemme palanneet aikoihin, jolloin ystävyytemme oli arkea ja elimme perheidemme keskellä. Olemme liikkuneet mielissämme tutuissa lapsuudenkodeissa ja pitkillä kotiteillä, jotka myöhemmin aikuisena osoittautuivatkin huomattavasti lyhyemmiksi.

Olemme palanneet yhdessä niihin vanhempiimme, jotka tunsimme muutama vuosikymmen sitten. Kuinka nuoria he silloin olivatkaan, vallan keskellä elämäänsä. Vaikka lapsina me luulimme, että he olivat jo ikivanhoja ja hämmästelimme, miten eivät osanneet kaikkea.

Ihmeellisen tarkkaan voin edelleenkin muistaa, mitä ystävälläni oli aina jääkaapissa tai miten toisen kotona käkikello kukkui. Olemme muistelleet, miten kaivoimme salaa kaapeista tupakoita, soitimme vimmaisesti pianoa ja kolusimme vanhempiemme karkkivarastoja. Olemme kikatelleet ja kyynelehtineet sitä, millaisia lapsia me joskus olimme – ja miten olemme niitä yhä.

Eikä suru ole aina vain kaunista. Sen reunamilla liikkuu tervaisiakin kulkuja. Rakastitko minua? Olinko sinulle tärkeä? Osasinko antaa anteeksi?

Sitten suru askelsi lähemmäksi.

Minun lapsuuteni kauneimpia muistoja löytyy mummilasta. Muistan tarkkaan, miten ihanaa oli kaivaa mummin ja ukin yläkaapista Budapestejä ja istua yhdessä pienessä olohuoneessa katsomassa Onnenpyörää. Keittiön ikkunan takana oli lintulauta, jonka touhuja oli rauhoittavaa ihmetellä ukin kanssa. Iltaisin otettiin piimähömpsyt ja tavasin lääkkeiden lukujärjestystä doseteista.

Vielä teininäkin matkustin mummilaan koko viikonlopuksi, ihanaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Uunissa kypsyivät kanankoivet ja sauna lämmitettiin joka lauantai. Tavallisuus on sellaista luksusta, jonka taikaa moni ei ymmärrä.

Ajan myötä paikat ovat vaihtuneet. Viimeisen rajan läheisyydessä muutumme lapsiksi jälleen.

Ei ole kauaakaan, kun tein mummin ja ukin kodissa hedelmäsalaattia. Mummi istui vieressä höpötellen ja seurasi tarkoin, kun pilkoin lasikulhoon persimonia, appelsiinia, viikunoita ja banaania. Välillä laskin kämmenelle palan hedelmää ja pikkuinen mummi maiskutteli onnessaan suu suppuralla. Tuntui, että asetelma oli aivan sama kuin vuosikymmeniä sitten, paikat vain vaihtuneena.

He tulivat pöytään hiljaa köpötellen, rollaattorit toisiinsa kolisten. Kyselin kuulumisia, mietimme vanhuutta ja elämää. Nauroimme lapsuusmuistolleni siitä, miten mummin mielestä saunassa oli aina liian kuuma, vaikka minä ja ukki olisimme halunneet heittää lisää löylyä. 92-vuotias mummi ihmetteli heleästi hihitellen: Kauheaa, valitinko minä jo silloin, niin nuorena! Vasta viisikymppisenä! Eihän niin nuori tiedä kivuista vielä mitään!

Nyt mummi on mennyt ja lapsi minussa ihmeissään. Ehkä vähän eksynytkin.

Suru kuljettaa kovin nopeasti rakkauden alkulähteille.

Läheisinä kuukausina ystäväni menettivät vanhempansa ja minä mummini. Menetykset tekivät meistä lapsia jälleen. Ne herättivät muistoja, joissa ilo on herkän heleä ja odotus kirkas kuin kevään taivas. Joissa suru puskee pintaan suurina kyyneleinä ja painaa ihan liki toisen kehoa.

Suru on aina rakkauden sisar. Me suremme, koska me rakastimme.

Kun suru on lapsen kokoinen, se on suurin mahdollinen.

Lapsi minussa suree: älä vielä mene. Mutta aikuinen rauhallisesti tietää, että on aika luopua.

Viimeisen kerran lähtiessäni mummi istua nökötti eteisen tuolilla. Silitin hänen hentoja hiuksiaan ja sanoin: Rakastan sinua, mummi. Mummi katsoi suoraan silmin ja tokaisi lempeästi takaisin: Kyllä minä sen tiedän. Sanot sen aina.

Mikä onni, että tiesi.

Sillä lopulta koko elämän voi mitata vain rakkaudessa.

Luitko jo nämä?

Uusimmat postaukset