Koronaan sairastuminen muistutti, miten paljon turvaa toinen ihminen tuo – Kun yksi on heikko, voimme ottaa oppia lintuaurasta - Lujasti lempeä | HS.fi

Koronaan sairastuminen muistutti, miten paljon turvaa toinen ihminen tuo – Kun yksi on heikko, voimme ottaa oppia lintuaurasta

Kun ihminen sairastuu tai voimat muusta syystä pettävät, vetovuoroa kuuluu voida vaihtaa kuten lintuaurassa johtajuutta, kirjoittaa Maaret Kallio.

5.1. 3:00 | Päivitetty 5.1. 8:35

Annan heti alkuun varoituksen sanan. Kirjoitan tätä tekstiä koronapäissäni, monen päivän sairastelun ja karanteenin jälkiaallokossa. Ajatteluni tuntuu leikkaavan taudin jäljiltä yhtä terävästi kuin vaahtomainen vanukas.

On siis kirjoitettava suosta, jossa juuri nyt seison. Luotan sinuun, lukija: vähän hauraampanakin voi ilmaista itseään turvallisesti.

Yhä useampi on nyt samassa tilanteessa. Sairastuneena, heikkona ja tarvitsevana.

Tilanne ei ole lainkaan traaginen, eikä edes järkyttävä, harmillinen vain. Pitkän ja pimeän syksyn jälkeen odotettu joululoma kääntyi kahden kovan koon kurimukseksi: karanteeniksi ja koronaksi. Lomasuunnitelmat syrjäyttivät rintakehän päälle asettunut elefantti, keuhkoja repivä yskä ja lihaksia koetteleva kipu.

Tämän tekstin julkaisuhetkellä yhä useampi on samassa tilanteessa. Sairastuneena, heikkona ja tarvitsevana.

Kun molempien vanhempien sairastaessa koko perhe on karanteenissa, ovat vitsit välillä vähissä. Perusterveelläkin tauti on ollut hämmästyttävän tiukassa, rokotuksista huolimatta.

Helpotusta loi tieto siitä, ettemme olleet ehtineet altistaa ketään hauraampaa tai riskiryhmään kuuluvaa. Lisäksi me onnekkaat saimme sairastaa turvassa, tuntea epävarmuutta oman kodin suojissa.

Ystävät laittelivat viestiä ja kysyivät avun tarvetta. Joka päivä joku läheinen kysyi vointia. Naapuri toi ovelle vastaleivottuja joulutorttuja, ja taloa ympäröivä metsä tarjosi tilaa hengittää.

Asenne ei paranna sairaudesta, eivätkä kivut tottele taistohuutoja.

Oli tilanne sitten korona tai muulla tavoin haavoittava, vaikeilla hetkillä on omat lakinsa. Voimien ja toimintakyvyn ehtyessä turvan tarve nostaa erityisellä tavalla päätään. Voimissaan on vielä helppoa uhkua itsevarmuutta ja vakuutella omaa pystyvyyttään, mutta sairaana, satutettuna tai hauraassa elämänvaiheessa tulee kivuliaan tietoiseksi siitä, ettei omin voimin voi aina pärjätä.

Asenne ei paranna sairaudesta, eivätkä kivut tottele taistohuutoja.

Ajoittainen kyvyttömyys on luonnollinen osa ihmisyyttä, ei minkäänlainen virheasetus. Avuttomuutemme aukaisee meidät herkemmiksi suhteessa toisiin. Kun oma kyvykkyys laskee, tarve toisiin korostuu.

Se tekee meistä myös haavoittuvaisempia: sairaana psyykkinen ihomme muuttuu ohuemmaksi. Silloin tuntee henkäyksenkin, ja huutoa tai läimäytystä ei kestä edes sanansäilinä.

Jos jokin on tärkeää, niin se, että juuri heikolla hetkellä saa olla turvassa. Sairaana, satutettuna, rikottuna tai toivottomana jokainen ihminen kaipaa ympärilleen toista ihmistä. Turvaa, joka pitää suojassa, kunnes oma psyykkinen iho ja keho ovat taas kestävämpiä ottamaan vastaan maailman tuulia. On saatava olla toisen ihmisen suojassa – eikä toiselta suojautuneena.

Vetovuoroa kuuluukin vaihtaa kuten lintuaurassa johtajuutta.

Kun yhden voimat syystä tai toisesta pettävät, vetovuoroa kuuluukin vaihtaa kuten lintuaurassa johtajuutta. Kärjestä on saatava väistää. Vastuu ei voi koskaan painaa vain yhden siivillä, vaan vaihdellen voimien ja kestävyyden mukaisesti.

Lohdullista ja toivorikasta on, että suurin osa meistä kykenee myötätuntoon ja lempeyteen toisen haavoittuvuuden äärellä. Kun toisesta tulee heikko, syvin vaistomme ohjaa meitä auttamaan. Se luo turvaa.

Mikään ei epävarmuudessa suojaa siten, kuin turvallinen yhteys toisiin ihmisiin.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Uusimmat postaukset