Kun ihminen kokee kovia, osa vaikenee ja toiset puhuvat taistelusta – Todellinen toipuminen alkaa kuitenkin toisella tavalla

Surullisinta ei useinkaan ole se, mitä meille on tapahtunut, vaan se, miten olemme sen kaiken ymmärtäneet ja tulkinneet, kirjoittaa Maaret Kallio.

27.4. 3:00 | Päivitetty 27.4. 6:30

Olet varmasti lukenut sankaritarinoita ihmisestä, joka on upeasti voittanut taistelunsa.

Hän on ollut tosi kovilla, äärimmilleen uupunut ja jo miltei kaikesta luopunut. Mutta kas sitten kuitenkin, nopeasti herännyt, vanhan pois taistellut ja elämänsä päivittänyt. Uudeksi itsensä muuttanut.

Lienet kuullut tarinoita, joissa pilkallisesti naureskellaan mennyttä minää. Kerrotaan omasta vajavuudesta, paheksutaan pelkoja tai rehvastellaan, miten syystäkin sai lapsena selkäsaunaa. Arvostelua ja väheksyntää tyhmyydestä, masennuksesta, kiduttavasta riittämättömyydestä. Siitäs sait, typerys. Onneksi pääsin eroon sinusta!

Sitten on valtavasti niitä, jotka eivät koskaan kipujansa kerro, eivätkä niitä pintaansa päästä. He sulkevat kaiken sisälleen, tunkevat mielensä syvimpiin kellareihin ja pysyvät raskaasti vaiti. Sinnittelevät päivät ja itkevät yöt. Tuomitsevat, häpeävät ja hylkäävät kipunsa.

Hylkäävät itsensä.

Onko vaikeuksista tullut taistelun kohde vai levollinen osa minua?

Monen ihmisen menneeseen kuuluu hyvin vaikeita jaksoja, raskaita sairastumisia, kohtuuttomia kokemuksia tai turvattomuutta. Niin kuin tahtoisimmekin, että kaikki menisi hyvin ja mukavasti, ei niin usein mene. Ihmiselämään kuuluu kärsimys ja tuska, joka on monelle meistä kovin tuttu.

Surullisinta ei useinkaan ole se, mitä meille on tapahtunut, vaan miten olemme sen ymmärtäneet ja itsessämme tulkinneet. Onko vaikeuksista tullut taistelun kohde vai levollinen osa minua? Onko heikkous osa omaa elämää vai jotakin, mistä on päästävä eroon?

Joillekin on huomattavan tärkeää osoittaa, että heikkous selätettiin, sitä vastaan taisteltiin ja voitto tuotiin suurin sanoin kotiin. Osa suhtautuu menneeseen minään ja jopa kaltoinkohteleviin kokemuksiinsa pilkallisesti ja kylmästi. Ikään kuin itsessä olisi ollut jokin sietämätön paha, josta on pitänyt päästä eroon.

Osa vaikenee, piiloutuu ja katoaa kärsimyksensä kanssa. Häpeä sulkee suun, kun kauhein kipu piiloutuu.

Mutta sellaisesta, mikä ei saa tulla hyväksytyksi osaksi itseä tai hellästi toisten silmissä nähdyksi, on vaikea toipua.

Vaikeuksissa ratkaisee levollisuus – ei voitto, unohdus tai viivasuora vahvuus.

Niin kuin meissä jokaisessa on vahvaa, on meissä myös kovin paljon heikkoa.

Menneistä vaikeuksista, traumoista ja uupumisista kertomisen tapa kertoo vielä enemmän kertojasta kuin tapahtumasta. Millaisen suhteen hankalaan tai heikkoon itsessä tai omassa elämässä on onnistunut luomaan? Onko vaikeasta todella toipunut vai vain kutonut sen päälle kireän tarinan?

Kylmä kovuus, taistelun verinen maku, mitätöinti, pilkka, häpeävä hiljaisuus tai vimmainen eroon pääsemisen tarve kielivät toipumisen keskeneräisyydestä. Vaikeuksissa ratkaisee levollisuus – ei voitto, unohdus tai viivasuora vahvuus.

Siksi kipujesi, haavojesi ja surujesi äärellä kysykin: voisiko suhde niihin olla lempeämpi, vaikkei valmis? Entä jos katsoisit kipuasi silmiin ja olisit myötätuntoisempi sitä kohtaan? Suostuisit sydämestäsi huokaisemaan, että kaikkeen tällaiseen olen joutunut tahtomattani taipumaan. Tätäkin elämäni on ollut.

Ajatella, jos kaikkein vaikein sinussa olisikin eniten rakkauden arvoinen.

Entä jos haavoittuvuutesi kertoisikin jotain erityisen tärkeää sinusta ja elämästäsi? Huokaisisit ja toteaisit: tätäkin olen ollut ja olen osin yhä.

Ajatella, jos kaikkein vaikein sinussa olisikin eniten rakkauden arvoinen. Jos se olisikin kohta, jota tulisi erityisesti turvata, helliä ja ymmärtää? Mitä masennuksesi silloin kertoisi? Mitä selkäsaunansa niellyt lapsi sinussa kyynelehtisi?

Kun kuuntelet kipuasi, kuuntele herkin korvin ja puhu pienin suin. Haavoittunut, voipunut, repaleinen ja onneton puoli meissä on aina olemassa, silloinkin, kun se on osa mennyttä. Ei siitä tarvitse päästä eroon, suorittaa uudeksi eikä voittaa.

On tärkeää, että kerromme ja sallimme keskeneräisiä tarinoita. Että kuvaamme ennen kaikkea ihmisyyttä, emmekä yksiulotteista ihmeellisyyttä.

Todellinen toipuminen vie aikaa, mutta se tuo valon ja lämmön tullessaan. Silloin hauraskin saa olla osa itseä.

Luitko jo nämä?

Uusimmat postaukset