Moni vanhempi pyyhkii pian kyyneleitään – Kevätjuhlan liikutuksessa tiivistyy kaikkein tärkein

Me katsomme lapsiamme hiljaa ja vakavina, mutta sisimmässämme sydämemme sulavat kohoilevan rintakehän alla, kirjoittaa Maaret Kallio kolumnissaan.

25.5. 3:00

Tässä minä olen. Aivan tavallinen vanhempi, yksi kymmenistä, sadoista, tuhansista ja sadoista tuhansista. On jälleen se aika vuodesta, kun me järjestäydymme kilometrien mittaiseksi vanhempien riviksi lastemme kevätjuhliin.

Me seisomme vankkumattoman harmaana massana katsomassa lapsiamme laulamassa, lausumassa, soittamassa ja todistuksiaan vastaanottamassa. Me näemme teidät kikattelemassa, jännittyneinä, väsyneinä ja onnellisina. Pitkää vuotta päättämässä.

Kuten aina, meidän kevätjuhlien vanhempien kasvot ovat turhan totisia. Mutta samaan aikaan silmiemme alla vilistävät miljoonat hetket ja sydämemme täyttyvät vuolaista tunteista.

Me katsomme teitä, ihan pieniämme, miltei vastasyntyneitä. Nyt ylioppilaina, kutosluokkalaisina, peruskoulunsa päättävinä, isoina eskarilaisina tai päiväkodin ensimmäisissä kevätjuhlissa hortoilemassa. Me katsomme hiljaa ja vakavina, mutta sisimmässämme sydämemme sulavat kohoilevan rintakehän alla. Katseessamme juoksevat muistot muistojen perässä, pitkästi polkevana jonona.

Mielemme sisällä me kysymme arasti: osasinko olla sinulle riittävästi? Muistinko arkeni velvollisuuksien, kiireiden ja murheitteni keskellä näyttää, miten onnellinen minä olen sinusta ollut ja miten rakas sinä olet aina minun silmissäni?

Me hengitämme jo hieman tiuhempaan ja huokaisemme sydänalastamme asti, miten nopeasti nämä vuodet lopulta juoksivatkaan, vaikka joskus päivät ovat olleet niin pitkiä.

Miten joskus olit niin pieni, ihosi ensi kertaa ihollani ja silmäsi vain hetken aikaa auki. Miten joskus et osannut kannatella edes päätäsi, vaan tuin sinua käsilläni joka ikisessä nostossa ja laskussa. Miten silitin pääsi hentoa hiusta ja nuuhkin salaa sinun hellää tuoksuasi nukkuessasi.

Miten pieni sinä olet ollut ja miten sitä olet minulle yhä.

Me kevätjuhlien vanhemmat annamme mielemme lipua kuluneissa vuosissa ja huokaisemme syvään sisimmässämme.

Tänäkin vuonna minä kuulin, miten kikattelit yliväsyneenä vuoteessasi ja minuakin nauratti, vaikken jaksanut enää nousta sohvalta. Minä näin senkin, miten painoit pääsi apeana alas, mutten osannut sanoa sitä ääneen sinulle. Välillä minä annoin sinun olla silloinkin, kun ei olisi pitänyt. Minä haluaisin pyytää sinulta anteeksi, mutta en läheskään aina osaa.

Minä tiedän, etten ole ollut sinulle aina riittävästi läsnä, vaan katosin liiaksi muihin maailmoihin. Kipeästi minä muistan myös huutaneeni, vaikka ennemminkin olisi pitänyt osata itkeä.

Olen nähnyt, miten silmäsi katsoivat välillä vaativasti. Ne odottivat, että tiedän vastaukset, niin kuin aikuiset tietävät. Mutta minäkin opettelen vielä, enkä välillä tiedä murustakaan maailmasta.

Minä muistan senkin, miten palvovasti katsoit minua pienenä ja mieleni teki sanoa, etten ole ihan niin ihmeellinen kuin ensimmäisinä vuosina ihastelit. Paljon myöhemmin katsoit minuun pettyneesti, mutten ollut ihan niin kurjakaan kuin otettasi irrottaessa välillä ajattelit.

Miten haluaisin muuttaa sanoiksi senkin, että sinä silti mahdut aina syliini, olet sitten kuinka iso tahansa. Sydämeeni ja syliini sinä et ole koskaan liian suuri, tiedäthän sen, pikkuiseni.

Kevätjuhlan lopuksi me kymmenet, sadat, tuhannet ja sadat tuhannet vanhemmat keräämme kimpsumme ja kampsumme, suljemme syleilevät sanat sydämeemme ja nostamme kasvomme kohti ulko-ovea.

Ruusuja, kasseja, valkoisia lakkeja ja todistuksia poimiessamme me vielä ajattelemme: Menköön ihan miten vain, minulle sinä olet aivan yhtä rakas joka hetki. Sinä tulet osaamaan monta asiaa paljon minua paremmin ja juuri niin sen kuuluu mennäkin.

Me etsimme vielä oman pikkuisemme kasvot, käden tai olkapään ja halaamme hieman huterasti. Sitten me lähdemme yhdessä kohti kesää luottaen, että vaikka kaikki muu tässä maailmassa murtuisi – rakkaus, se kyllä kestäisi.

Luitko jo nämä?

Uusimmat postaukset