Nelivuotias ymmärtää elämästä jotakin, jonka me aikuiset olemme unohtaneet, ja siinä piilee tasapainoisen elämän salaisuus

Ajan kulussa ihminen kasvaa parhaimmillaan enemmän ihmiseksi, eikä enemmän aikuiseksi, Maaret Kallio kirjoittaa.

23.9. 3:00 | Päivitetty 23.9. 8:45

Silloin tällöin on tilanteita, joissa minun sanotaan muistuttavan nelivuotiasta.

Otan sen aina vain kohteliaisuutena.

Nelivuotias osaa vielä nauttia syksyn luomista kuralätäköistä, joihin pomppaaminen saa aikaan mahtavan mäiskeen ja pitkälle lentävät pisarat. Sen ikäinen osaa hurmaantua liukumäen vauhdista ja ihmetellä vatsassa tuntuvaa muljahdusta, kun keinu kiikkuu vähän liian korkealle.

Nelivuotias näkee aitojen timanttien säihkettä pääsiäismunan sormuksessa ja tuntee koko kehollaan, miten valomiekka voittaa pimeyden. Sen ikäinen osaa seurata helman hulmuamista tanssin tuiskeessa ja tarvittaessa purkaa surua itkemällä koko silmät täyttäviä kyyneleitä. Hän ei lakkaa ihastelemasta taivaalta satavia ihmeellisiä lumihiutaleita tai monipilkkuisen leppäkertun lentoon nousua.

Siispä kenenpä meistä ei tekisi aina välillä hyvää olla nelivuotias?

Terveessä ihmisessä elävät kaikki iät. Hänestä löytyy kykyä liittyä toisen hymyyn kuin pieneltä vauvalta, innostua lapsen lailla vaahteran värikkäistä lehdistä ja joskus uhmata liian jämähtänyttä maailmaa nuoruusikäisen voimalla.

Ajan kulussa ihminen kasvaa parhaimmillaan enemmän ihmiseksi, eikä enemmän aikuiseksi. Inhimillisyyden ytimessä elävät lapsen kirkkaat kasvot ja aikuisen ajatteleva mieli.

Siitäkin huolimatta moni aikuisista on miltei pystyyn kuollut. Elävät elämäänsä elottomina, vailla yhteyttä nelivuotiaaseen tai teini-ikäiseen itsessään. Kasvot harmaina he uurastavat läpi arjen velvollisuuksien ja keräävät laariinsa aina uusia kokemuksia ehtimättä todella tuntea yhtäkään niistä.

He ajattelevat tuntevansa, itkevänsä, nauttivansa ja leikkivänsä sitten joskus, mutta oikeasti ovat jo unohtaneet, mitä ne tarkoittavat. Heidän kehonsa on vain väline liikkua paikasta toiseen tai keino toimittaa asioita, eikä todellinen tietopankki ja ilon lähde, jolla voi luoda erityisen yhteyden toiseen ihmiseen ja koko elämään.

On kuvaavaa, että adjektiivilla lapsellinen merkitään yleensä jotain kielteistä. Moni on oppinut häpeämään lapsekkuuttaan itsessään, vaikka juuri sen kautta voisi saada otteen elämän ilosta ja liukua lempeämmin läpi mustienkin aikojen, toisiin turvautuen.

Monesta on lapsellista innostua, itkeä, nauraa tai leikkiä. On muka aikuista pärjätä aina itseksensä, nauraa lähinnä humaltuneena ja olla pettymättä pettymyksistä tai kärsiä kärsimyksistä.

Vaikka lapsikin sen tietää, että naurun kääntöpuolelta löytyvät aina kyyneleet.

Ihmiselämässä ei ole tavoitteena kasvaa aikuiseksi siten, että kadottaisi lapsen itsessään.

Ihmiselämässä ei ole tavoitteena kasvaa aikuiseksi siten, että kadottaisi lapsen itsessään. Ei sen enempää, kuin pysyä aina vain pikkuisena väistäen aikuisen vastuuta, järjen viisautta ja harkinnan hienoutta. Lapsi sinussa kaipaa tulla kuulluksi aikuisen minäsi rinnalla.

Onnellisimpia ovat ne, joilla sisäinen aikuinen ja elämää tunteva lapsi voivat kulkea yhtä matkaa samassa ihmisessä. Heillä on kyky antautua syliin kannettavaksi, mutta myös tarvittaessa kantaa toista.

Niinpä minä kysynkin, mitä sinun nelivuotiaallesi mahtaa tällä hetkellä kuulua?

Jos hän katsoisi sinua tänään, noin viisaana ja isona aikuisena, mitä hän mahtaisi sinulle neuvoa?

Mitä et kenties olisi koskaan saanutkaan unohtaa?

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Uusimmat postaukset