Kieleemme on pesiytynyt termi, joka on vain näennäisen vapauttava

Käsitys ihmisyydestä on puutteellinen, mikäli ymmärtää sen lähinnä oman hyvinvoinnin maksimoimiseksi. Toisten hyvinvointi on aina myös oma omaa hyvinvointiamme, kirjoittaa Maaret Kallio.

4.1. 3:00 | Päivitetty 4.1. 8:33

Voisin aloittaa vuoden ensimmäisen kolumnini kertomalla trendikkäästi vinkkejä omannäköisen elämän suunnitteluun ja maksimoimiseen, mutta aion tehdä päinvastoin.

Sana omannäköinen toistuu yhä useammin artikkeleissa, otsikoissa, hyvinvointivinkeissä ja somessa. Se merkitsee juuri itselle sopivaa, itsestä lähtevää ja omiin tarpeisiin vastaavaa toimintaa tai elämäntapaa. Se julistaa lupaa tehdä asiat juuri omalla tavalla, missä on myös paljon hyvää.

Yksikoikoisesti toistuvana omannäköisyys johtaa meitä kuitenkin harhaan. Elämämme on harvoin vain yksin omamme.

Mieleeni palaa tuttavaperhe pandemia-ajan alkupuolilta. Kouluihin tehtiin kesäloman jälkeen paluuta, mutta perheen äiti korosti, että toivoisi etäkoulun vain jatkuvan. Syy ei ollut terveyteen tai lasten suojeluun liittyvissä riskeissä, vaan siinä, että ”tämä elämäntapa sopii meille niin hyvin.”

He olivat nauttineet olostaan mökillä, etätöitä ja -koulua tehden sekä kavereita tavaten. Urheiluharrastuksetkin oli saatu paremmin rytmitettyä, kun koulun ankeat rutiinit eivät olleet häirinneet aikatauluja. Etänä vedettävä yhteiskunta oli heille perhetasolla omannäköisempää, mutta se sokeutti näkökulman muihin perheisiin, yksilöiden ja yhteiskunnan moninaisiin tarpeisiin.

Vaatimus ja odotus siitä, että kaiken tulisi olla omannäköistä ja juuri minun tarpeisiini sovitettua kertoo vääristyneestä maailmankuvasta. On sanomattakin selvää, että omalla tahdolla ja yksilöllisyyden huomioimisella on erittäin tärkeä osansa hyvässä elämässä, mutta yksinvaltiaaksi elämän ohjenuorana siitä ei ole. Käsitys ihmisyydestä on hälyttävän puutteellinen, mikäli ymmärtää sen lähinnä oman hyvinvoinnin maksimoimiseksi.

Oma elämämme ei ole koskaan yksinomaan vain omamme, ja se on ennen kaikkea onni.

Syntymästämme saakka olemme virittäytyneet ennen kaikkea toisillemme. Toisten hyvinvointi on aina myös oma omaa hyvinvointiamme.

Meidän on aivan pienestä pitäen opittava aina uudelleen ymmärtämään kahteen suuntaan: kuuntelemaan itseämme ja kuuntelemaan muita. Oma elämämme ei ole koskaan yksinomaan vain omamme, ja se on ennen kaikkea onni.

Muokkaudumme yksilöllisiksi ihmisiksi suhteiden, yhteisön ja yhteiskunnan sisällä. Parhaimmillaan suhde toisiin jättää tilaa luoda suhdetta itseen. Se opettaa ymmärtämään, kuka olen, mitä tarvitsen, mikä on minulle tärkeää elämässä ja mikä herkkää tai vaikeaa – ja miten olen osa isompaa laumaa.

Mitä enemmän on saanut kasvaa itsekseen toisten kanssa, sitä tasapainoisemmin voi jättää tilaa myös toisille olla omanlaisiaan yhdessä. Jotain on mennyt pieleen, jos vain jompikumpi vaihde ottaa vallan.

Monelle lienee tuttua elää liiaksikin toisten toiveiden ja tarpeiden mukaisesti. Ehkä rooli kuuntelijana ja äärimmäisenä muiden tarpeisiin sopeutujana on alkanut kehittyä jo varhain ankarissa olosuhteissa tai perheen epävakaudessa. Silloin onkin hyvin tärkeää, että omalle äänelle tulee tilaa kasvaa.

Yhtä lailla on vinoutunutta, kun oma itse nousee ylivaltaan. Tässä ajassa ja yleisessä keskustelussa minäminäminä on hämmentävän korostunut, mikä paradoksaalisesti on vastoin ihmisluonnetta ja hyvinvointia. Yksilön yltiömäinen korostaminen, yksilömenestyksen glorifiointi tai hedonistisen egoismin alleviivaaminen eivät kerro tasapainoista vaan pelosta. Onko minä vaarassa hukkua, jos korvat aukeavat myös toisille? Onko tämän ajan minä todella niin hauras, ettei se kestä toisten kuulemista ja yhteisen hyvän vaalimista?

Toista sinua ei ole – ja silti olet kovin samanlainen kuin muutkin.

Lopulta koko elämämme on omannäköistä. Kukaan toinen ei tee tai koe sitä juuri samoin kuin sinä, vaikka valintojen askeleet olisivatkin samankaltaisia. Jokainen meistä kirjoittaa elämänsä yksilöllisellä käsialallaan, silloinkin, kun kirjoittaa tekemisillään samaa tekstiä kuin joku muu. Toista sinua ei ole – ja silti olet kovin samanlainen kuin muutkin.

Mielenterveyden kannalta ei ole olennaisinta etsiä aina hiotumpaa tapaa olla minä, vaan turvallisempia tapoja olla me. Uutena alkaneella vuodella emme tarvitse yhtään enempää yhden tahtoa korostavaa diktatuuria, vaan yhteistä ääntä kunnioittavaa demokratiaa. Se merkitsee sekä oman äänen kuulemista että yhteisen hyvän vaalimista arjen valinnoissa ja kohtaamisissa.

Vuoden voi aloittaa pohtimalla, kumpi on itselle tyypillisempää: keskittyä ennemmin itseen vai toisiin?

Tasapainoa voi etsiä julistamatta jompaakumpaa. Rauha on sitä, että kummallekin on arvostettu tilansa: sekä minulle että meille.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Uusimmat postaukset