Kriitikot eivät ampuneet Maiju Lassilaa – kustantajat ja kustannustoimittajat ampuivat, vieläpä hänen omansa

Loskaisen helmikuun hämärän seasta Runeberginkadulla silmiin osuu kyltti:

Tosiaan. Monien kirjailijanimien sekä sisällissodan aikaisten, veristä luokkavihaa henkineiden Työmies-lehden kirjoitusten tekijä asui viimeiset aikansa tässä, Runeberginkatu 6:n kellariloukossa.

Asui, kunnes ”kriitikot ampuivat” hänet yhteiskunnan vihollisena, kuten kirjailija Juha Hurmehttps://www.hs.fi/haku/?query=juha+hurme losautti uuden vuoden esseessään (HS 30.12. 2018). Voit lukea sen täältähttps://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005948692.html.

Se heitto minulta, 35 vuotta kirjallisuuskritiikkejä laatineelta tuomarilta, jäi heti tuoreeltaan viheltämättä. Joten teen sen nyt:

karkea huti.

Sillä Untolan ampuivat kustan­tajat ja kustan­nustoi­mittajat, vieläpä hänen omansa. Jos yhtään lohduttaa joukossa oli Hurmeen kollegoitakin, kirjailijoita.

Kun vene toukokuussa 1917 irtautui Kauppatorin laiturista viemään Rantamalaa Santahaminaan teloitettavaksi, mukaan lähtivät ainakin myös Toivo T. Kailahttps://www.hs.fi/haku/?query=toivo+t.+kaila, Eino Railohttps://www.hs.fi/haku/?query=eino+railo, Toivo Tarvashttps://www.hs.fi/haku/?query=toivo+tarvas ja Kyösti Wilkunahttps://www.hs.fi/haku/?query=kyosti+wilkuna. He halusivat nähdä omin silmin, miten taiteilijaveli pääsee hengestään.

Kun homma oli hoidettu, herrat kirjaviisaat painelivat peijaispäivälliselle Kalastajatorpalle.

Viimeksi tämän tarinan on kertonut kirja-alan historioitsija Kai Häggmanhttps://www.hs.fi/haku/?query=kai+haggman vuonna 2017 kahteenkin kertaan: Suomen kirjailijaliiton 120-vuotishistoriikissa Kivelle rakennettu sekä katselmuksessa 1917. Suomen ihmisten vuosi.

Kuten tunnettua Rantamala ei koskaan päässyt Santahaminaan saakka, vaan hän joko hyppäsi tai työnnettiin Kruunuvuorenselän veteen ja ammuttiin sinne.

Saatille lähteneet sopivat, että kukaan ei kerro, mitä teloitusmatkalla oikeasti tapahtui. Sopimus piti.

Koskaan emme saa tietää. Joten mahdollistahan sekin on, että Hurmeen kollegat olivat ottaneet veneretkelle mukaan ainoastaan virka-aseensa, kynän.

Esseessään Hurme ihasteli Maiju Lassilan nimellä ilmestynyttä nerokasta juonikudelmaa, jolle kirjoittaja itse kaavaili nimeä Elämän ihmeellisyys – mutta jolle ”kustannustoimittaja Kyösti Wilkuna sorvasi otsikon Tulitikkuja lainaamassa”.

Ainakin Tampe­reella kevät­talvella 1918 kirjaili­jalla ja Nivalan suojelus­kunnan päälliköllä Kyösti Wilkunalla oli muutakin kuin kynä. Wilkuna ”hekumoi puhdistuksilla ja verilöylyillä jo etukäteen”, kuten Häggman määrittelee.

Huhtikuussa Wilkuna perusti Kotkassa muutamien uskottujensa kanssa oman kenttätuomioistuimen ja oli 12. toukokuuta mukana teloittamassa kuuttatoista vangiksi saatua venäläistä, jotka osoittautuivat myöhemmässä tarkastelussa virolaisiksi.

Eino Railo puolestaan oli kustantanut Lassilan teoksia ja halusi siis nyt varmuuden, että niitä ei tule lisää.

Sisällissodan jälkeen Railo ahkeroi muun muassa Suomen kirjailijaliitossa. Oman kaunokirjallisen tuotannon teemat riittivät tuomaan Railolle jykevän paikan Oula Silvennoisenhttps://www.hs.fi/haku/?query=oula+silvennoisen, Marko Tikanhttps://www.hs.fi/haku/?query=marko+tikan ja Aapo Roseliuksenhttps://www.hs.fi/haku/?query=aapo+roseliuksen teoksessa Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet (2016), vaikka tohtorismiehellä ei ollut mitään virallista asemaa missään alan järjestössä.

Tätä taustaa vasten me kriitikot alammekin vaikuttaa kirja-alan viattomimmalta toimijoilta.

Rantamala ryhtyi ”käveleväksi tajunnaksi, kirjoittavaksi pääksi”, Juha Hurme luonnehtii sinänsä mainiossa esseessään. ”Hän ei muuta tehnyt kuin kirjoitti.”

Samaa voisi otaksua Hurmeesta itsestään. Suuria ja suurenmoisia romaaneja ja romaanintapaisia, niiden suomennoksiakin, valmistuu solkenaan; hänen paraatilajiaan eli teatteriproduktioita tietysti myös, näyttämöille ja erämaihin.

Tuorein tapaus Hurmeen kirjallisella uralla on kuitenkin hiukan yllättävä, Chavez Perezinhttps://www.hs.fi/haku/?query=chavez+perezin teoksen Respektiä – Seksikirja pojille (2019) suomennos. Siitä luen, että enää ei ole itsetyydytyskään ennallaan, runkkaamista, vaan ”sooloseksiä”. Häpeän aika on ohi.

Käsittämättömästä tuotteliaisuudestaan huolimatta Hurme on maineensa mukaan parhaiten tavattavissa kaukana kirjoituspöydistä, laavusta tundralla.

Kadehdin.

Majander on HS:n kirjallisuustoimittaja Antti Majanderin blogi: Teräviä havaintoja kirjoista, kirjailijoista ja silmiin osuneista omituisuuksista.