Muumimuki ei ole sijoitus: Keräily voi mennä muodista huomenna, ja silloin käteen jää vain muki, jossa on virheellinen painatus

Se tapahtui lähipiirissäni.

Perinnöksi saatu ruma lamppu paljastui monen tonnin arvoiseksi designharvinaisuudeksi. Arvo selvisi, kun läheiseni julkaisi kuvan Facebookin antiikkiryhmässä selvittääkseen, mistä kammotus voisi olla kotoisin.

Vielä vuosia myöhemminkin hän saa yhteydenottoja antiikkikauppiailta, jotka kyselevät, olisiko lamppu nyt mahdollista ostaa. Ei ole. Kun lampun arvo selvisi, rumuus alkoi näyttää omaperäisyydeltä ja aikansa kuvalta. Lamppua ei enää pilkata.

Lampulle nauraneena ymmärrän hyvin, mikä muumimukeissa kiehtoo. On ihanaa ajatella, että tavallinen muki olisikin sattumalta arvomuki harvinaisen painatuksen tai kenties virheen takia. Ihminen saa elämässään tehdä niin paljon töitä, että tuurilla, ilman työtä ja vaivaa käsiin putoava raha on kaikkein makeinta.

Mutta voi surkeus. Huolimatta hurjista otsikoista, jotka kertovat huppujen ja aurinkolasien taakse piiloutuneiden keräilijöiden maksaneen mukiharvinaisuuksista tuhansia euroja, suurimmalla osalla muumimukeista on vain käyttöarvoa. Ja niidenkin mukien, joista pulitetaan huippusummia, hintojen käyttäytyminen muistuttaa klassista pörssikuplaa.

Kelataan muutama sata vuotta taaksepäin.

Hollannissa syntyi 1630-luvulla maailman ensimmäinen tunnettu sijoituskupla.

Se oli älytön: Ihmiset alkoivat käydä kauppaa tulppaanisipuleilla. Harvinaisista sipuleista maksettiin koko ajan korkeampia summia. Kerrotaan, että tulppaanimanian huipulla yksittäisiä kukkasipuleita myytiin hinnalla, joka vastasi taitavan käsityöläisen kymmenen vuoden ansioita. Selvää on, että tällaisessa hulluudessa on paljon rahaa tehtävänä. Eihän se ole tyhmä, joka pyytää...

Sitten kävi niin kuin kaikissa kuplissa. Helmikuussa 1637 tulppaanimarkkina romahti. Rutto jylläsi, ja ihmisillä oli muutakin käyttöä ajatuksilleen ja rahoilleen kuin spekuloida tulppaanien tulevilla hintaliikkeillä. Monet keinottelijat joutuivat perikatoon.

Mutta ihmiskunta ei oppinut mitään. Pörssikuplia syntyy edelleen.

Siinä ei ole mitään väärää, jos muumimukikeräilijä pistää kymppitonnin mukiin ajatuksenaan, että muki ilostuttaa häntä koko loppuelämän. Vaaralliseksi homma menee, jos ajattelee, että ainahan mukin sitten voi myydä, jos vakava rahantarve iskee esimerkiksi sairastumisen takia. Ei nimittäin ole lainkaan selvää, että mukille löytyisi ostaja, joka olisi valmis maksamaan siitä edes saman summan kuin keräilijä. Mukikeräily voi mennä muodista huomenna.

Vielä vaarallisemmaksi homma menee, jos ostaa mukin ansaintatarkoituksessa sillä oletuksella, että mukin voi myydä myöhemmin kalliimmalla hinnalla. Voi olla, että siinä jää käteen vain muki, jossa on virheellinen painatus.

Muumimukeja pohditaan mediassakin välillä sijoituksina. Googlaamalla löytyy otsikoita, joka kertoo niiden olleen parempi sijoitus kuin osakkeet. Hyvät ihmiset, jos kuulette muumimukeista puhuttavan samassa lauseessa kuin sijoitukset, ottakaa jalat allenne.

Vaikka olisi kuinka kivaa, että mukin arvo nousisi uutisiin asti yltäneisiin summiin, todennäköisintä on, että niin ei käy. Hauskaa helppoa rahaa ei juuri ole saatavilla.

Nuuskamuikkunen sanoo kirjassa Muumipeikko ja pyrstötähti:

”Kaikki muuttuu vaikeaksi, jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää omanaan. Minä vain katselen niitä, ja kun lähden tieheni, ne ovat minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.”