Nuorella Sigmund Freudilla oli pulma. Missä kivekset? Tuleva psykoanalyytikko opiskeli 1870-luvulla lääketiedettä ja sai tehtäväkseen ottaa selkoa ankeriaan lisääntymisanatomiasta.
Ahtaassa työhuoneessa Freud silpoi otsa hiessä satoja ankeriaita, mutta koiraan sukuelimistä ei näkynyt vilaustakaan. Freud pettyi verisesti. Ehkä siksi hän ei myöhemminkään saanut peniksiä mielestään.
Vaan mistäpä Freud olisi tiennyt, että ankeriaan sukuelimet kehittyvät vasta, kun kala on aloittanut kutuvaelluksensa takaisin synnyinseudulleen Sargassomerelle. Tämä selvisi paljon myöhemmin.
Perjantaina vietettiin luonnon monimuotoisuuden päivää. Yksi sukupuuton partaalla sätkivistä eläimistä on ankerias. Niiden määrä on romahtanut vain murto-osaan 1980-luvun lukemista.
Ankerias on niin käsittämätön kala, että sitä pitäisi suojella jo pelkästään erikoisuutensa vuoksi. Ihminen pystyy kuvaamaan avaruuden mustia aukkoja miljoonien valovuosien päästä ja selvittämään geeniperimänsä, mutta kukaan ei vielä ole nähnyt kutevaa ankeriasta.
Se toki tiedetään, että ankeriaat syntyvät, kutevat ja kuolevat kaukana Atlantilla. Niiden toukat kehittyvät ilman vanhempiaan, yksin avomerellä. Jokin ihmeellinen vietti kertoo niille, että Eurooppaan olisi päästävä. Alkaa jopa vuoden mittainen vaellus, jonka aikana toukka muuttuu ensin läpinäkyväksi lasiankeriaaksi ja lopulta kelta-ankeriaaksi.
Sitkeä kala taistelee tiensä ylös jokia ja ylittää jopa kuivia kannaksia löytääkseen kotoisan vesistön. Siellä se elelee, kunnes on aika palata synnyinseuduille. Alkaa viimeinen muodonmuutos hopea-ankeriaaksi ja vaarallinen matka takaisin Sargassomerelle, kenties magneettiaistin avustamana.
Ankeriaan liha on erittäin rasvaista, sillä kala tarvitsee vararavintoa selvitäkseen tuhansien kilometrien uinnista.
Ellei matka pääty vesivoimalan turbiiniin tai kalastajan katiskaan, ankerias pääsee lopulta Sargassomeren sineen. Ja sinne se sitten katoaa, Bermudan kolmion nurkille.
