Olin ehkä ekaluokkalainen, kun kuulin ensimmäisen kerran sanan vekkuli. Isällä oli lempinimi vekselille, mutta ei meille lapsille.
Vekkulin ottamisesta puhuttiin iltaisin, kun me lapset olimme jo sängyissämme ja vanhemmat luulivat, että nukumme. Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä vekkuli otetaan ja mitä sillä sen jälkeen tehdään. Edeltävästä keskustelusta tajusin kyllä, että asiat olivat huonosti ja vekkuli oli jotain noloa, mutta toisaalta turvaa tuovaa. Vähän kuin Jeesus.