Runsas vuosikymmen sitten Juha T. Hakalan https://www.hs.fi/haku/?query=juha+t.+hakalantyöhuoneeseen virtasi turhautuneita opiskelijoita. Hakala piti Jyväskylän yliopistossa Maisterihautomoa, jossa hän ohjasi graduunsa jumittuneita opiskelijoita kohti tutkintoa.
Tyypillinen opiskelija oli kuin eräs parikymppinen Hannahttps://www.hs.fi/haku/?query=hanna – lahjakas ja tunnollinen opiskelija, joka ei kolmenkaan vuoden yrittämisen jälkeen ollut saanut graduaan valmiiksi. Paineet olivat liian suuret.
Hakala neuvoi Hannaa kuten monia muitakin. Tee mahdollisimman huono gradu, eli vain niin hyvä, että sillä pääsee juuri läpi. Työelämässä kukaan ei kysele gradun perään, eikä sen takia kannata roikkua yliopistolla.
Kymmenen vuoden aikana Hakala neuvoi satoja opiskelijoita ja sai työstään palkinnonkin.
”On asioita, jotka täytyy tehdä hyvin, jopa täydellisesti, mutta on paljon enemmän asioita joihin riittää seiskan, ehkä seiska miinuksen taso”, hän sanoo.
Sama pätee Hakalan mielestä moneen muuhunkin elämänalueeseen. Ei hän tarkoita, että huonous olisi aina kaikessa hänen ehdoton tavoitteensa. Mutta suhteellisuudentaju, se on hukassa.
Hakala on huolissaan meistä ihan tavallisista suomalaisista.
Kokenut opettaja, Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori ja Oulun yliopiston dosentti on kirjoittanut kirjan, joka peräänkuuluttaa kohtuullisuutta. Kohtuuden kirja. Näkökulmia ääriyhteiskuntaan (Talentum Pro) ilmestyi syyskuussa. Ollaksemme onnellisia meidän pitäisi tyytyä vähempään korkeammalle kurottamisen sijaan, Hakala sanoo.
Hakala on jo pidempään pohtinut työelämän muutosta ja sen vaikutuksia ihmisiin.
”Alituinen tehostaminen ja resurssien leikkaaminen on vallannut työelämän, eikä loppua näy”, hän sanoo.
”Jos siihen vielä lisätään muu kiihdyttely, kuten äärimmäinen treenaus, tiukat ruokavaliot ja vaativat harrastukset, saattaa ihmisen kuorma kasvaa liian raskaaksi.”
Hakalaa arveluttaa erityisesti työuupuneiden määrä, suomalaisten lisääntynyt mielialalääkkeiden käyttö ja se, miten kaikki tämä kiihdyttely seurauksineen vaikuttaa esimerkiksi lapsiin.
Kiihdyttelyllä Hakala kuvaa kaikenlaista vakavat mittasuhteet ottavaa inhimillistä toimintaa, joka tähtää parempaan elämään ja minuuteen. Hänestä monet oman elämän kohentamiseen tähtäävät projektit kumpuavat syvästä tyytymättömyydestä.
”Kuva ihanteellisesta elämästä on jotenkin kaventunut, siitä huolimatta, että suvaitsevaisuus on tutkimusten mukaan lisääntynyt. Tässä on jotakin ristiriitaista. Jo 28-vuotiaana pitäisi saada perhe, hieno omakotitalo, lapset ja katumaasturi”, Hakala sanoo ja intoutuu kuvailemaan amerikkalaisen oloista keskiluokkaista unelmaa.
”Sitten pitäisi olla hienot ja voimaannuttavat harrastukset, jotta selvitään työelämään vaateista. Lasten pitäisi harrastaa riippumatta siitä, haluavatko he sitä itse.”
Rakennamme identiteettiämme vertailemalla omaa elämäämme siihen, mitä muilla on.
”Sen taustalla on patologinen usko siihen, että toisten kulkema tie on jotenkin arvokkaampi.”
Usein saamme syyttää uupumisesta ainakin osittain itseämme, Hakala sanoo. Haluamme enemmän ja parempaa niin töissä kuin kotona, ja hajotamme itsemme sen tavoittelussa. Vaikka työelämä on kiistatta viime vuosina koventunut, Hakalan mielestä pitäisi uskaltaa katsoa myös peiliin.
”Työelämä ei ole syypää kaikkeen ahdistukseen. Omaan elämän liittyvät toiveet ja tavoitteet lisäävät ihmisen kokonaiskuormaa.”
Hakala havittelee ”leppoisaa, läheisistä aidosti huolta kantavaa, viipyilevän arjen maailmaa”. Hänestä meidän pitäisi ottaa enemmän vastuuta itsestämme ja hyvinvoinnistamme, mutta ei pyrkimällä enempään vaan vähempään.
”Onko ihan pakko rynniä joka tiistaiseen vartin yli viiden joogaan, kun venytellä voi olkkarissakin?”
Suurperheen isä on itsekin joutunut priorisoimaan.
”Kun lapset olivat pieniä ja perheen perustarpeista huolehtiminen vaati aikaa, kyllä sitä joutui toden teolla miettimään, millaisesta olemisesta koituisi niitä kirkkaimpia arjen hetkiä. Kaikki aikataulutettu tekeminen ei ainakaan minulle aina ollut sellaista.”
Hakala puhuu kärjistäen ja ärsyttää myös tietoisesti. Hän ihmettelee muun muassa extreme-lajeja, sotaturismia, kodinraivaajia ja Zeitgeist-liikettä. Hän kaipaa perinteisten arvojen ääreen, tasapainoiseen elämään, joka muodostuu sopivasta suhteesta työtä, perhettä ja vapaa-aikaa.
”En halua väittää, että veganismi tai kova treenaaminen on lähtökohtaisesti huono juttu. Usein ihminen löytää hetkellisen vapautuksen sitä kautta ja saavuttaa onnen pipanoita.”
Mutta metsään mennään, jos äärimmäinen pyrkimys hyvään oloon tuottaa matkalla vaikeuksia, esimerkiksi ajaa kurinalaisesti treenaavan ihmisen syömishäiriöön.
”Perfektionismista ja liiasta huolellisuudesta pitäisi päästä eroon, jos se alkaa häiritä omaa tai muiden elämää.”
Tehostamisen vastapainona moni vähentää, leppoistaa, downshiftaa ja marittaa. Hakala ei ole niin ohjelmallinen.
”En kannata downshiftaamista vaan peräänkuulutan toisenlaista, omista vahvuuksista lähtevää tekemisen tapaa. Kutsuttakoon sitä vaikka kohtuullisuudeksi tai arkijärjeksi.”
Hakalasta vaarana on, että ihminen jumittuu putkeen, joka ei tee hänelle hyvää.
”Olen itsekin pinnistellyt liikaa”, hän myöntää.
Viitisen vuotta sitten Hakala innostui valokuvaamisesta, tosissaan.
”Kuvaaminen alkoi olla sitä, että tulin keränneeksi erilaisia valokuvausvälineitä yli omien tarpeiden. Havahduin, kun putkiloita oli varmaan 10 kiloa ympäri taloa. En todellakaan tarvinnut niitä kaikkia. Vaimonikin auttoi havainnossa.”
Loppukesästä hän päätti alkaa myydä niitä pois. Vähemmän fanaattisestikin voi harrastaa.
Toisen kerran homma lähti käsistä puukkojen kanssa. Hakalan nuorin poika sai isänsä innostumaan puukkojen tekemisestä.
”Lopulta käytin puukkoihin kaiken vapaa-aikani. Tupenteko ei pysynyt samassa tahdissa, ja tupettomat puukot alkoivat olla jo vaaraksi. Jäin puukkoineni kerran kiinni jopa lentokentän turvatarkastuksessa, kun pari puukkoa oli unohtunut salkun pohjalle.”
Hakala jakaa aivotutkijoiden havainnon siitä, ettei ihmisen elimistöä, etenkään aivoja, ole rakennettu jatkuvaan ärsyketulvaan, niihin reagoimiseen ja läsnäoloon. Aivot mukautuvat elämäntavan muutoksiin hitaasti.
”Pelkään, että inhimillisen suorituskyvyn rajat tulevat vastaan. Esimerkiksi luovaan prosessiin kuuluu aina hitaita, hautovia ja hiljaisia vaiheita.”
Samasta syystä Hakalaa huolettaa opetuksen digiloikka.
”Uusi opetussuunnitelma rakentuu muun muassa digitaalisuuden varaan. Lapset viettävät suhteellisen suuren osan kouluajasta sähköisissä oppimisympäristöissä. Samaan aikaan tutkijat ovat nostaneet esille ruutuajan mahdollisia vahingollisia vaikutuksia erityisesti nuorempiin lapsiin. Kun muistetaan, että lapset ja nuoret ovat laitteiden ääressä vapaa-ajallakin, niin siinä on iso ristiriita.”
Hakala ei tarjoa yhtä reseptiä tai neuvolistaa kohtuullisempaan elämään. Sellaisen määrittely ulkopuolelta olisi vaikeaa. Kohtuuden kirja ei ole self help -opas. Hän sanoo haluavansa ennen kaikkea herätellä ihmisiä ajattelemaan.
”Kannattaako kaikessa olla sata lasissa? Tarvitsemme työhön ja muuhun elämään ehdottoman voimakasta priorisointia ja pohdintaa siitä, mikä tehdään kunnolla, kun kaikkea ei kuitenkaan voi tehdä”, hän sanoo.
”Ihmisten pitäisi rehellisesti rakentaa elämästään omannäköistä ja omista olosuhteista nousevaa.”
”Pitäisi nähdä se, mitä meillä jo nyt on, vaikkapa tämä hetki ja nämä ihmiset tässä. Eivät ne siinä ikuisesti ole.”
Entä miten kävi jutun alussa mainitulle Hannalle, joka tuskaili gradunsa parissa vuosia?
Hanna laski rimaa ja opetteli suhtautumaan työhön rennommin.
”Kun homma saatiin käyntiin ja tavoite unohdettiin, hän teki ikään kuin vahingossa eximian gradun.”
Näistä en luovu
Metsä.
Metsässä ja erityisesti marjastaessa ajatus saa viilettää vapaasti.
Kumisaappaat.
Ilman Otso-kumisaappaita ei metsässä pärjää.
Kirjallisuus.
Kirjat tarjoavat etäisyyttä ja perspektiiviä elämään. Ne antavat ideoita, ja niiden kautta asioita ja ajatuksiaan voi peilata.
Kommentit
Kommenttisi on moderoitavana. Viestejä julkaistaan sitä mukaa, kun toimitus ehtii niitä tarkistaa. Viestejä tarkistetaan arkisin kello 7–24 ja viikonloppuisin kello 8–24