Murjottavasta nuoresta saattaa kuoriutua erinomainen työntekijä, kunhan vanhempi pitää huolen yhdestä yksinkertaisesta asiasta

Vaikka talvi on vasta par­haim mil laan, kou lun luku vuosi ihan kesken ja muutenkin kaikenlaista säätöä aina, täytyisi nuoren hakea kesätyöpaikkaa jo nyt. Mutta mihin edes hakisin? Mihin sopisin? Millaisessa työssä pärjäisin tai millaisesta jopa nauttisin? Ja mistä sen voisi tietää, jos ei ole aiemmin ollut töissä?

Samaa saattaa miettiä vanhempikin. Kannattaako rohkaista työnhakuun ihmistä, jonka herättämiseen menee joka aamu 20 minuuttia ja hermot? Kun on tottunut kahlaamaan nilkkojaan myöten teinin huoneen lattialla lojuvissa, kerran kokeilluissa vaatteissa, ei ehkä näe hänessä ainesta työtehtäviin, joissa painottuvat omatoimisuus ja reipas asenne. Eikä asiakaspalvelussa voi puhua ihassamaa, jolla kotona on kommunikoinut viimeiset kuukaudet.

Kesätyö ei kuitenkaan ole ihan sama vaan nimenomaan ihan eri. Sehän siinä niin hienoa onkin!

 

Kannattaako rohkaista työnhakuun ihmistä, jonka herättämiseen menee joka aamu 20 minuuttia?

Oman nuoren kotikäytöksestä kun ei aina voi päätellä miten ulkomaailmassa sujuu. Pahimman vauvavaiheen aikana meillä kävi kotona auttamassa muutaman tunnin viikossa naapuriperheen 15-vuotias. Ensimmäisten työvuorojen jälkeen nuoren isä kysyi minulta hieman varovaiseen sävyyn, miten on mennyt.

Kehuin antaumuksella ja vilpittömästi tytön olevan reipas, kohtelias, täsmällinen – oikea aarre. Isän helpotus oli suorastaan liikuttavaa: kotona näkyi juuri silloin vain raivokas murrosikäinen, jota kukaan ei ottaisi töihin mihinkään.

Mutta kun koti on ihan eri asia kuin työpaikka! Kotona aikuiset nyt ovat mitä ovat. Tyrkyttävät pitkävartisia sukkia. Ovat aina huomauttelemassa myöhästymisen uhasta, huoneen siisteydestä ja ehkä vielä asenteesta. Koulussa ei ole juuri sen parempaa: läksyt, sinun tulevaisuutesi, yhteishauhau, blaablaalaa.... Oman huoneen kaaos ei liity tähän nyt mitenkään. Muiden sovittamia vaatteita voi laskostaa valittamatta, jopa ensimmäisestä pyynnöstä. Ja kyllä, osaan sanoa päivää, tarvittaessa.

Kuvio on tuttu omastakin teini-iästäni: näin jälkikäteen ajatellen olin ensimmäisessä kesätyöpaikassani iloinen ja reipas nuori, vaikka kotona pidin yllä viileän lakonista ilmettä. On minun onneni, että vanhempani näkivät sen läpi ja rohkaisivat hakemaan työtä. Onnekasta sekin, että sain työpaikan! Vieläpä sellaisen, jossa minua kohdeltiin ystävällisesti, arvostavasti ja – no, etten sanoisi – kuin aikuista.

 

Olin iloinen ja reipas, vaikka kotona pidin yllä lakonista ilmettä.

Näiden tarinoiden tähti on nuori, mutta hän kiipeää aikuisten rakentamia portaita. Epäilevä, lannistava asenne tarttuu hetkessä, tulee se vastaan sitten kotona tai laajemmin yhteiskunnassa. Siksi on erityisen hienoa, että niin monissa kunnissa ja kaupungeissa on tarjolla Kesäseteleitä. Se on työnantajalle tarkoitettu rahallinen tuki, jonka voi käyttää Kesäsetelin saaneen nuoren palkkaamiseen.

Vanhemman ei tarvitse kuin uskoa nuoreensa. Ja ehkä varata aamuisin edelleen 20 minuuttia lapsukaisen sängystä ylös repimiseen.