Elämä
Rynkytätkö vain suljettuja ovia? Älä huoli, voit silti päätyä juuri sinne, missä haluat olla
Palaute oli murskaava, ja mies kyseenalaisti oman osaamisensa täysin.
”Tuntuu, että kaikki mitä olen tehnyt valokuvauksen saralla tähän saakka, on turhaa.”
Mieleeni palautuivat kaikki ne vuodet, joina oma elämäni tuntui yhdeltä suljettujen ovien rynkyttämiseltä.
Se alkoi heti kun olin valmistunut ylioppilaaksi ja hain yliopistoon opiskelemaan uskontotiedettä. Pääsykokeet menivät penkin alle. Jälkeenpäin ajateltuna se oli aivan ymmärrettävää. Olin ajatellut, että ovet aukeavat, kunhan vähän silmäilee kirjaa ennen koetta.
Seuraavaksi hain viestinnän laitokselle, kolmesti. Vasta viimeisellä kerralla tajusin, miten yliopiston pääsykokeisiin kannattaa valmistautua. Siitä oli kiittäminen yliopiston valmennuskurssia – vai pitäisikö sanoa äitiäni tai isääni, jotka pulittivat kurssista satoja euroja. Jäätyäni muutaman pisteen päähän sisäänpääsyrajasta ajattelin, että pitäkää kapinen yliopistonne, haen ammattikorkeakouluun opiskelemaan elokuvien ja tv-sarjojen käsikirjoittamista!
Yhä edelleen, kun minulla on huono päivä ja ryven itsesäälissä, muistelen, kuinka seisoin Rikhardinkadun kirjaston edessä ja pidin puhelinta korvallani. Palaute on hyödyllistä, ajattelin, kun miesääni luetteli pikkutarkasti, miten huonosti pääsykoe oli mennyt. Yhden hyvän asian hän sentään puhelun päätteeksi mainitsi.
”Se peruna Jamppa Tuomisen https://www.hs.fi/haku/?query=jamppa+tuomisenradion antennissa oli hauska yksityiskohta.”
Palaute, jonka tarkoitus oli olla rakentavaa, polki itsetuntoni pohjamutiin, ihan niin kuin ystäväni veljeltä. Melkein hautasin kaikki haaveeni, joilla oli vähänkin tekemistä kirjoittamisen kanssa.
Olen onnekas, koska muutaman mutkan kautta minusta tuli toimittaja. Huomasin, että olen itse asiassa ihan hyvä kirjoittaja. Innostuin tekemään sitä myös vapaa-ajalla. Usko omaan osaamiseen vahvistui, kun sain myönteistä palautetta blogiani seuranneilta tuntemattomilta ihmisiltä. Merkitystä oli myös ystävillä ja naistenlehden päätoimittajalla, joka uskoi kykyihini. Hain ammattikorkeakouluun uudestaan – ja pääsin sisään.
Olin 30-vuotias.
Kun katson elämääni taaksepäin, näin 36-vuotiaana medianomina voin sanoa, että arvostan tutkintoani. Mutta vielä enemmän arvostan heitä, jotka ovat vuosien varrella kannustaneet minua. Sellainen ihminen haluan itsekin olla. Ja siksi tahdon sanoa jokaiselle, joka ei saanut tänä vuonna hakemaansa opintopaikkaa: Älä huoli. Elämässä voi pärjätä ilmankin.
HS Digi -tilauksella pääset lukemaan rajoituksetta tämän ja muita kiinnostavia artikkeleita
Kommentit