Koivikko muistaa yhä, miltä itäpuolella näytti: aika harmaalta ja värittömältä, näyteikkunoissa oli vähän tavaraa. Poliiseja tuntui olevan yhtä paljon kuin tavallisia kaduntallaajia. Ihmiset vaikuttivat ujoilta mutta ystävällisiltä.
Kun sisarukset kirjoittivat postikortteja Alexanderplatzilla asfaltilla istuen, virkavalta pysähtyi heidän luokseen ja komensi tytöt ylös: ”DDR:ssä ei istuta maassa kirjoittamassa.”
Lyhyestä vierailusta jäi Koivikon mieleen muhimaan kiinnostus DDR:ää kohtaan. Nyt, 30 vuotta muurin murtumisen jälkeen, hän on kirjoittanut kirjan nimeltään Kirkkaankeltaisen Wartburgin kyydissä. Se kertoo kolmenkymmenen ihmisen tarinan siitä, millaista oli elää arkea Itä-Saksassa.
Koivikon kirja tarjoaa huiman matkan itäsaksalaiseen mielenmaisemaan. Haastateltavat ovat eri ikäisiä ja eri aloilta, ja he muistelevat elämää DDR:ssä monelta kantilta.
Kovikko kertoo, että aluksi haastateltavat olivat usein varautuneita – olivathan he tottuneet DDR:n aikana siihen, ettei vieraiden ihmisten kuullen kannata laverrella.
”Mutta kun sain jään murtumaan, pato aukesi. Ehkä heidän oli helpompi avautua ulkomaalaiselle.”
Koivikko tapasi ihmisiä avoimin mielin. ”Minulla ei ole kirjassa mitään poliittista missiota suuntaan tai toiseen.”
Päällimmäiseksi tunteeksi haastatteluista jäi hänelle se, että monen ajatukset menneisyydestä ovat hyvin ristiriitaiset: DDR:ssä oli sekä pahaa että hyvää.
Hyvääkin tuntui olevan paljon. ”Eikä hyvien asioiden muistelu ollut missään nimessä naiivia ostalgiaa. Moni oli miettinyt ja analysoinut asioita tosi tarkasti.”
Monet olivat katkeria siitä, miten kaikki itäsaksalainen tuhottiin kertaheitolla – tehtaiden toiminta lopetettiin, sairaaloihin lähetettiin länsisaksalaiset ylilääkärit.
Kahden valtion yhdistäminen olisi pitänyt tehdä eri tavalla. Olisi pitänyt katsoa, mitä hyvää kumpikin tarjoaa ja tehdä siitä kaikesta jotain täysin uutta. Sen sijaan meistä tehtiin vanha Länsi-Saksa, ei sen enempää. Monia hyviä asioita DDR:stä heitettiin menemään. Se on surullista, yksi haastateltavista sanoo.
Ossi-wessi-asetelma on monen mielestä yhä olemassa. Ossit eli itäsaksalaiset tunsivat, että heitä edelleen vähätellään Saksassa. Suurilla mersuillaan itään purjehtineita wessejä eli länsisaksalaisia he puolestaan pitivät ylimielisinä.
”Eräs haastateltava kertoi länsipuolen sukulaisistaan, jotka olivat sitä mieltä, että muuria ei olisi koskaan pitänyt purkaa”, Koivikko mainitsee.
Seuraavan reissun itäisen Saksan puolelle Koivikko teki pian ensimmäisen matkansa jälkeen, vuonna 1990. Tällöin muuri oli jo murtunut, mutta kovin paljon ei idässä ollut ehtinyt vielä muuttua.
Koivikko oli lähtenyt opiskelemaan Länsi-Saksaan Bambergin yliopistoon. Hän löysi kämppäkaverikseen itäsaksalaisen Grit Lehmanninhttps://www.hs.fi/haku/?query=grit+lehmannin. Gritillä oli kirkkaankeltainen Wartburg (siitä kirjan nimi), jonka kyydissä Koivikko pääsi käymään Gritin kotikaupungissa Leipzigissa.
Gritin auto oli hieno ja hyvin pidetty, ajomukavuuksiltaan tosin hieman rajoittunut. Muhkurainen tie idän puolella sai pomppimaan auton kyydissä, ja keskustelu täytyi käydä puoliksi huutamalla, hän kirjoittaa.
Leipzig näytti ränsistyneeltä, ja ruskohiilen haju tarttui vaatteisiin ja hiuksiin. ”Niistä ajoista Leipzig on muuttunut aivan valtavasti, nyt se on upea kaupunki.”
Muurin murruttua moni DDR:läinen kävi länsipuolella ihmettelemässä, miltä siellä näytti: siistiltä ja kauniilta kuin satukirjassa. Hajukin oli toinen. Hohdokasta tunnelmaa lisäsi se, että itäsaksalaiset saivat lännessä sadan saksanmarkan tervetuliaisrahan.
Koivikko aisti, että nuoret olivat riemuissaan muutoksesta ja uudenlaisesta tulevaisuudesta, vanhemmat ihmiset eivät aina yhtä paljon. He kokivat kulttuurisokin: ennen systeemi hoiti kaiken, nyt piti osata tehdä esimerkiksi veroilmoitus.
Oli paljon myös niitä, jotka putosivat muurin murtumisen jälkeen tyhjän päälle ja pettyivät. Moni joutui työttömäksi tai syrjäytyi. Tästä maaperästä alkoi nousta äärioikeisto. ”Se on tosi huolestuttavaa”, sanoo Koivikko.
Viime vuosina DDR:stä on tehty useita tv-sarjoja ja elokuvia. Koivikon haastattelemien ihmisten mielestä ne ovat kuitenkin täynnä kliseitä. Huonosti istuviin tekokuituvaatteisiin pukeutuneet ihmiset asuvat lähiöissä ruskeiden tapettien keskellä, ja illat he käyttävät pakotunnelien kaivamiseen.
Moni haastateltavista sanoo, että arki DDR:ssä oli tavallaan helppoa. Kaikki olivat töissä, naisetkin. Äitiyslomat olivat lyhyitä, noin kahden kuukauden mittaisia, mutta lastentarhat toimivat.
Kaikilla oli työtä (sitä oli myös pakko tehdä) ja katto pään päällä, ja vapaa-aikana mahdollisuus harrastaa kulttuuria ja urheilua. Mutta jonottaa piti ja monet asiat hoituivat vain suhteilla. Talot ränsistyivät, katot vuotivat. Valtio saattoi osoittaa opiskelu- ja työpaikan.
”Ihmisen perustarpeet tulivat tyydytetyiksi, mutta ei paljon enempää”, Koivikko sanoo.
Moni asia oli toisin kuin lännessä. DDR:ssä sai kerran kuussa palkallisen taloudenpitopäivän – vapaapäivän, jonka aikana pystyi kotona siivoamaan, kertoo eräs naishaastateltava.
Eräs mies puolestaan kuvailee näin: DDR:ssä vallitsi toisenlainen yhteiskuntajärjestys. Se ei ollut vapaa, mutta se toi ihmiset lähemmäs toisiaan ja tekemään yhdessä. Vaikka olikin puutetta, juhlia oli enemmän.
Koivikko on huomannut, että DDR tuntuu kiinnostavan yllättävän paljon suomalaisia. Siihen on varmasti monia syitä, hän tuumii.
”Nykyisinhän Berliini on toinen kotikaupunki puolelle suomalaisista. Ilmeisesti myös DDR:n aikainen estetiikka kiehtoo monia. Ja onhan esimerkiksi Stasissa (DDR:n valtiollinen turvallisuuselin) toki tiettyä jännittävyyttäkin.”
Itäsaksalaiset ovat puolestaan suhtautuneet suomalaisiin aina mielenkiinnolla, hän kertoo.
”He tietävät, että me olemme asuneet Neuvostoliiton kyljessä vähän samaan tapaan kuin hekin.”
Jotain samaa meissä myös on. Koivikon mielestä entiset itäsaksalaiset ovat usein vaatimattomia ja ujoja, eivätkä tee itsestään suurta numeroa – vähän niin kuin suomalaisetkin.
”Monet ovat myös todella syvällisiä. Mutta viihdyn kyllä yhtä hyvin itä- ja länsisaksalaisten kanssa.”
Koivikko opiskeli Länsi-Saksassa kahden vuoden ajan sekä journalismia että valokuvausta. Nykyään hän työskentelee ulkoasupäällikkönä oppikirja-alalla Sanoma Prolla.
DDR-kirjaa hän teki kaikki lomansa viiden vuoden ajan, vuosina 2014–18. ”Yllättäen juuri sinä aikana Saksassa tapahtui paljon murroksia, tulivat Syyrian pakolaiset ja äärioikeiston nousu.”
Haastateltavien etsimisessä auttoi vanha kämppäkaveri Grit, joka on edelleen Koivikon ystävä ja nykyään juristi. Kirjassa on mukana jopa entinen Stasin laskuvarjohyppääjä, nykyinen raitiovaununkuljettaja.
”Ei Stasin virkailijan löytäminen ollut kovin vaikeaa, heitähän oli niin paljon”, Koivikko naurahtaa.
Länsi-Saksan tavarapaljous. Se on teema, joka toistuu kirjassa usein.
DDR:n aikaan ihmiset haikailivat lännen herkkuja, muotivaatteita ja äänilevyjä. Moni saikin paketteja länsipuolella asuvilta sukulaisiltaan. Lännen televisiota katsottiin salaa.
Ne, jotka pääsivät käymään muurin toisella puolella, olivat enemmän tai vähemmän mykistyneitä. Yksi haastatelluista sai luvan matkustaa Amerikassa asuvan enonsa luokse 1980-luvulla.
Elämääni DDR:ssä oli leimannut puute, saimme muutamia harvoja vihanneksia ja jouluna appelsiineja. Sitten yhtäkkiä seisoin amerikkalaisessa ostoskeskuksessa, jossa vihanneksia oli enemmän kuin mitä olin nähnyt koko elämässäni yhteensä. Housuja oli kaikenvärisiä, lihatiski loisti vahvan punaisena. En ymmärtänyt ollenkaan, miten se kaikki oli mahdollista, mies kertoo.
DDR:ssä totuttiin seisomaan jonoissa ja hankkimaan tavaroita – kuten lp-levyjä – tiskin alta.
Aina perjantaisin kello 14 oli kaupassa länsilevyjä myytävänä. Niitä oli niin vähän, että piti olla suhteita saadakseen niitä, eräs nainen muistelee.
Vähemmällä voi tulla toimeen ja tavata ystävien kanssa. Se tuo elämään tiettyä helppoutta, yksi toteaa. Toinen jatkaa:
Ihminen tarvitsee syömistä ja juomista, mutta ei kymmenittäin erilaisia juustoja tai kinkkuja!
Koivikko kysyi kaikilta haastateltavilta, mitä he kaipasivat DDR:stä. Jotkut eivät ikävöineet mitään ja olivat hävittäneet kaikki vanhat itäsaksalaiset tavaransakin, mutta moni haikaili jotain.
Kaipaan DDR-ajalta sitä turvaa ja suojaa, jota itse koin. Kaipaan yhteiskuntaa, jossa ei ole ylitsepursuavaa tavaramäärää. DDR:ssä naapuriapua oli aina tarjolla, kuusikymppinen nainen sanoo.
Moni muisteli mielellään lapsuusaikojaan DDR:ssä. Olimme silloin paljon retkillä metsässä, ja meillä oli paljon ystäviä kylässä, eräs haastateltavista kertoo.
Lähes kaikki mainitsivat, että elämä DDR:ssä oli sosiaalisempaa ja yhteisöllisempää kuin nykyään, ja sitä moni ikävöi.
Oli myös yksi asia, jonka perään monet haastateltavat haikailivat: DDR:n aikana oli enemmän aikaa.
Yksi naisista kertoo näin: Arki oli suhteellisen yksinkertaista. Menimme töihimme, meillä oli perheemme, lapsemme, työmme, ystävämme. Ja mikä parasta: meillä oli aikaa. Mikä arvo onkaan ajalla!
”Juuri kukaan ei kuitenkaan kaivannut DDR:ää takaisin”, Koivikko summaa.
Varsinkaan Stasia ei kaivannut kukaan – ei edes Stasissa työskennellyt haastateltava.
Viisikymppinen mies kiteyttää tuntonsa näin: Iloitsin eniten hedelmistä muurin murtumisen jälkeen. Myös matkustamisen vapaus, kirjat ja musiikki tuntuivat tärkeiltä. Yhtäkkiä asiat, joista olin haaveillut, olivat siinä käden ulottuvilla. Se tuntui ihmeelliseltä.
Kursivoidut tekstit ovat otteita Kati Koivikon kirjasta. Koivikon DDR-aiheisia valokuvia on Laterna Magica -galleriassa (Rauhankatu 7, Helsinki) 14. syyskuuta asti.
Kommentit