Helsinkiläinen Emma sairastui koronaviruksen aiheuttamaan tautiin muutama viikko sitten. Emma jäi etätöihin jo paria päivää ennen oireidensa alkua, joten terveydenhuollon mukaan hän ei ollut altistanut työkavereitaan tai läheisiään.
Vaikka viranomaiset eivät velvoittaneet Emmaa ottamaan yhteyttä kehenkään, Emma kuitenkin päätti kertoa tartunnastaan työpaikalle ja joillekin läheisilleen.
”Monella ensimmäinen reaktio oli pohtia, milloin olemme viimeksi nähneet ja ovatko he mahdollisesti itse altistuneet tartunnalle minun kauttani”, Emma kertoo. Hän esiintyy tässä jutussa toisella nimellään, koska aihe on herkkä ja koskettaa hänen läheisiään.
”Oli ikävää, että moni läheisistäni alkoi ensimmäisenä miettiä itseään kuullessaan tartunnastani ja sanoi sen ääneen. Ymmärrän toisaalta, että se on luonnollinen reaktio, mutta silti minulle tuli vähän spitaalinen olo”, Emma kertoo.
Emma ei ole ainoa koronaan sairastunut, joka on kokenut olonsa leimatuksi. Yli kaksisataa lukijaa vastasi HS:n tekemään kyselyyn koronavirukseen sairastumisesta. Lukijoita pyydettiin kertomaan kokemuksiaan siitä, miten lähimmäiset ovat suhtautuneet tartuntaan.
Jutussa mainittujen vastaajien henkilöllisyys on toimituksen tiedossa, mutta he eivät esiinny jutussa omalla nimellään asian arkaluontoisuuden vuoksi.
Kyselyn sadoista vastauksista paljastui myös lähimmäisten reaktioiden laaja skaala: osa reagoi huolestuneena, osa säikähtäen, osa välinpitämättömästi. Reaktiot vaihtelivat syyllistävästä paniikista ylitsevuotavaan avuntarjontaan.
Reaktioiden erilaisuuteen vaikuttaa todennäköisesti se, ettei meillä ole valmiita kulttuurisia malleja, jotka opastaisivat meitä tilanteen kohtaamisessa, kuvaa sosiaaliantropologian dosentti Miia Halme-Tuomisaari Helsingin yliopiston tutkijakollegiumista.
Sen takia ensireaktio voi tapahtua hallitsemattomasti.
”Meillä ei ole tapakoodia siihen, miten koronapotilasta tulisi kohdella: kärjistäen sanottuna ei ole valmista mallia siitä, että tuodaan kukkapuska oven taakse ja soitellaan sairastuneelle joka kolmas päivä”, Halme-Tuomisaari kuvaa.
Ahdistuksen ja huolen keskellä emme enää välttämättä reagoi rationaalisesti.
”Tilanne on tullut niin yllättäen, ettemme ole varautuneet siihen lainkaan, vaan yhtäkkiä vaarallinen virus on tullut osaksi arkeamme ja tunkeutunut jopa koteihimme.”
Sairastuneet kuvasivat, kuinka kaikista kipeimmältä tuntui läheisen itsekäs reaktio. Monen läheinen reagoi uutiseen koronavirustartunnasta huolehtimalla ensisijaisesti itsestään ja omasta mahdollisesta altistumisesta.
Vastauksissa kuvattiin myös ylitseampuvan itsesuojelevaa käytöstä.
”Ihmisten, kuten seinänaapurin, reaktio oli todella vahva pelko, kuin olisimme spitaalisia. Vaikka olisimme nähneet etäältä ennen karanteenia, jotkut laittoivat viestiä ja pohtivat, olisiko voinut saada meiltä tartunnan. Saimme viestejä, että teille ei tänä vuonna kyllä uskalla tulla enää vierailemaan”, 41-vuotias koronaviruksen aiheuttaman taudin kaltaisia oireita saanut nainen kertoo.
Osa vastanneista kertoi, etteivät lähimmäiset uskaltaneet tulla käymään edes ulko-oven takana saati auttaa kauppakäynneissä.
”Tällä tavoin reagoivalla ihmisellä on selvästi paniikkitila päällä. Siihen, miksi toisille ihmisille syntyy paniikki, vaikuttaa todella moni asia”, Halme-Tuomisaari sanoo.
Ylireagointiin voivat vaikuttaa muun muassa aiemmat elämänkokemukset, perimä, persoona ja senhetkinen elämäntilanne.
”Taustalla voi olla esimerkiksi lähimmäisen kuolema johonkin tautiin. Aiempi rakkaan ihmisen menetys voi laukaista ennakoimattomassa tilanteessa äärireaktion.”
Tilanne on hirvittävän hankala sekä sairastuneen että lähimmäisen kannalta.
”On ymmärrettävää, että tuollainen käytös tuntuu tosi pahalta. Sillä voi olla pitkäaikainen vaikutus sairastuneen ja lähimmäisen suhteeseen”, Halme-Tuomisaari toteaa.
Moni HS:n kyselyyn vastanneista koronaan sairastuneista kertoi lähimmäisten välinpitämättömyydestä.
Moni kyselyyn vastanneista kuvasi myös lähimmäisten välinpitämättömyyttä. Osa koki oireidensa vähättelyä. Moni kuvasi, etteivät lähimmäiset vaikuttaneet olevan kiinnostuneita sairastumisesta, vaan puhuivat lähinnä omista asioistaan.
”Tuttavani ottivat koronaan sairastumiseni hämmästyttävän kevyesti ja puhuivat lähinnä omista kevätpuuhistaan. Edes sairaalaan joutumiseni ei tuntunut heitä mitenkään hetkauttavan. En yleensä ole herkkä toisten ajattelemattomuudelle ja itsekeskeisyydelle, mutta tällä kertaa tämä satutti syvästi. Eihän ollut mitenkään varmaa, että kotiutuisin sairaalasta hengissä”, kertoo koronavirustartunnan saanut 66-vuotias nainen.
Kylmältä tuntuvan reaktion takana saattaa olla yritys hallita ahdistavaa tilannetta sillä, että yrittää pitää kaiken mahdollisimman normaalina.
”Välinpitämätön reaktio voi olla tapa hillitä paniikkia tai kontrolloida muutoksen keskellä olevaa arkea. Osa voi mennä tilanteesta niin pahasti lukkoon, ettei osaa toimia muutoin”, Halme-Tuomisaari kertoo.
Välinpitämättömyys, kylmyys tai oireiden vähättely voivat myös olla keino, jolla läheinen yrittää suojella sairastunutta todellisuudelta tai paniikin pahentumiselta. Osa puolestaan ei välttämättä vieläkään täysin hahmota tilannetta ja sitä, kuinka vakavasta asiasta on kyse.
Sairastuneen kannattaakin yrittää pohtia, voiko lähimmäisen reaktion takana olla halu hillitä paniikkia tai kontrolloida tilannetta.
”Toki on olemassa myös aidosti välinpitämättömiä ihmisiä, jotka vähättelevät toisen hätää. Useammin kyse on kuitenkin jostain muusta, jopa pelkästään siitä, ettei lähimmäinen yksinkertaisesti tiedä, mitä sanoa”, Halme-Tuomisaari kuvaa.
Negatiivisten reaktioiden lisäksi moni vastaajista kertoi yllättyneensä siitä, miten moni oli valmis auttamaan ja tarjosi tukeaan.
”Suomalaiset ovat tottuneet siihen, että hyvinvointivaltio pitää huolta heikommista. Nyt meneillään on täysin uusi tilanne, jossa ei ole käsikirjoitusta siihen, miten asiat hoituvat. Ihmisten luonnollinen tarve auttaa näyttäisi tuleen esiin”, Halme-Tuomisaari sanoo.
Halme-Tuomisaari näkee ihmisten yllättyneisyydessä myös hieman surullisen piirteen.
”Yllättyneisyys viestii siitä, ettei runsas avunsaaminen ole meille tavallista, ja toki suomalainen yhteiskunta on hyvin yksilön vastuuta korostava. Normaalitilanteessa emme ehkä koe läheistemme olevan läsnä tai apuna.”
Toisaalta yksi koronaepidemian pitkäaikaisvaikutuksista voi olla se, että suomalaiset huomaavat huolenpidon ja toisista välittämisen merkityksen uudella tavalla.
Kaiken kaikkiaan se, miten läheiset suhtautuvat sairastumiseen, oli valtaosalle kyselyyn vastanneista hyvin merkityksellistä. Moni vastaajista kertoi pelkäävänsä leimatuksi joutumista, ja omasta tartunnasta läheisille kertominen koettiin hankalaksi.
”Toisaalta tuntui, ettei haluaisi leimautua ’spitaaliseksi’. Toisaalta avoimuus tuntui tärkeältä ja halusin lisätä tuttavapiirissäni tietoisuutta oireista, jotka lievinäkin aiheuttivat epämääräisiä huolia ja pelkoja”, 45-vuotias nainen kertoo.
Stigma eli häpeäleima tarkoittaa ei-toivottua sosiaalista leimautumista. Stigman saanut on ikään kuin julistettu poikkeustilaan, jossa hän ei voi osallistua yhteisön toimintaan normaaliin tapaan.
”Ihmiset ovat kautta aikain olleet taipuvaisia tekemään erotteluja. Stigma voi perustua hyvin erilaisiin asioihin, niin yleisiin kuin yksilöllisiinkin ominaisuuksiin”, Halme-Tuomisaari kertoo.
Kun stigman saa kannettavakseen, se käytännössä tarkoittaa, ettei kuulu enää joukkoon tai ole osa yhteisöä.
Juuri tästä juontuukin se, miksi läheisen torjunta tuntuu erityisen pahalta. Käytännössä ne läheiset, jotka ovat olleet koko elämän ajan tukemassa ja auttamassa, poistavat itsensä leimautuneen elämästä.
Halme-Tuomisaari vertaa tätä tilanteeseen, jossa yhteisöstä eristäminen toimii rangaistuksena. Jos läheiset kriisitilanteessa kääntävät selkänsä ja ympäröivä maailma pakottaa pysymään neljän seinän sisässä, voi olotila muistuttaa karkotetuksi joutunutta.
”Aikoinaan yhteisöstä karkottaminen on ollut pahin mahdollinen rangaistus. Se antaa osviittaa, miten pahalta tilanne voi tuntua.”
Ihminen on sosiaalinen eläin, ja yhteisöön kuuluminen on yksi tärkeimpiä olemassaolomme vaatimuksia.
”Sen takia läheisen hylkääminen tuntuu niin kauhean loukkaavalta. Ajatus siitä, että lähiomaiset pitävät minua vaarallisena ja haluavat eristää minut, etten saastuta heitä, uhkaa tärkeimpiä sosiaalisia suhteitamme”, Halme-Tuomisaari kuvaa.
Olisikin tärkeää, että sairastuneet yrittäisivät ymmärtää niin omia tuntemuksiaan kuin tylyltä vaikuttavia läheisten reaktioita.
”On tietysti kauhean paljon vaadittu, että sairastuneen ihmisen pitäisi ymmärtää lähimmäistään samaan aikaan, kun hän on heikossa kunnossa ja peloissaan omasta sairastumisesta”, Halme-Tuomisaari toteaa.
”Tärkeää olisi kuitenkin ymmärtää, ettei lähimmäisen satuttava reaktio välttämättä johdu kylmyydestä, pahantahtoisuudesta tai typeryydestä. Taustalla voi olla tekijöitä, joita ei pysty ymmärtämään tai näkemään päälle päin.”
Kipeitä tunteita herättäneitä reaktioita olisi kuitenkin syytä käydä läpi myöhemmin läheisen kanssa. Muuten tapahtuma voi jättää pitkäaikaisen tai jopa pysyvän juovan ihmissuhteeseen.
”Näitä kohtaamisia olisi hirveän tärkeää käsitellä, jotteivät ne jää möröksi”, Halme-Tuomisaari painottaa.
Keskustelusta voi tulla hyvin hankala kummallekin osapuolelle. Ensinnäkin sairastunut on joutunut käymään läpi kokemuksen siitä, ettei hän enää kuulukaan lähimmäisen lähipiiriin.
Toisekseen ikävästi reagoinut lähimmäinen voi joutua kohtaamaan muistoja, joita ei haluaisi käsitellä tai joiden olemassaoloa ei välttämättä edes aiemmin ole tiedostanut.
Halme-Tuomisaari korostaakin toisen asemaan asettautumista sekä koronaan sairastuneiden että heidän lähimmäistensä kohdalla.
”Koronaepidemia on paljastanut, kuinka sidoksissa me todella olemme toinen toisiimme ja miten syvällinen tarve meillä on läheisiin ihmissuhteisiimme. Tällaisessa tilanteessa olisi valtavan suuri tarve empaattiselle ymmärrykselle puolin ja toisin, niin raskasta kuin se onkin.”
”En uskaltanut edes kertoa asiasta kaikille, ennen kuin olin parantunut. Tunsin olevani spitaalinen, kun ihmiset seisoivat etäällä, pakenivat parvekkeelle tai katsoivat oudosti, vaikka olin jo aikapäiviä sitten parantunut. Pelko ja epävarmuus saavat ihmiset käyttäytymään vainoharhaisesti.”
Nainen, 47
”Osa huolestui todella paljon minun tilanteestani ja he kyselivät usein, miten voin. Toiset taas kyselivät kovasti oireista ja olivat huolissaan, ovatko itse saaneet taudin. Osalla oli jotenkin vaikea suhtautua minuun.”
Mies, 44
”Mieheni ei hetkeäkään uskonut, että minulla voisi olla korona, mutta tuloksen varmistuttua hän alkoi ottaa asian tosissaan. Olimme olleet yhdessä matkalla, ja muilla perheenjäsenillä ei ollut oireita, joten hän ei uskonut minunkaan sairastuneen. Sukulaiset, ystävät ja työkaverit soittelivat ja lähettivät tsemppiviestejä, ja kyselivät oireista ja voinnista. Kauppa-apu tarjouksia on sadellut ja niitä on hyödynnetty.”
Nainen, 35
”Läheiset suhtautuivat myötätuntoisesti ja huolehtien. He jakoivat mediasta tutuksi tulleita ohjeita ja varoituksia siitä, miten huolehtia itsestä.”
Nainen, 63
”Jos itse sairastuu, toisten pelkojen liennyttely tuntuu tosi raskaalta. On myös valtava pelko ja häpeä siitä, tartuttiko jonkun, vaikka virus ei valitse sitä keneen se tarttuu, emmekä ole matkustelleet. Omasta pelosta ei oikein voinut puhua kenellekään, tuntui, että se ei edes kiinnostanut läheisiä. On todella raskasta olla kipeänä ja pohtia, onko jollain toisella korona.”
Nainen, 41
”On pakko myöntää, että muiden reaktiot ovat tuntuneet itsestä ylimitoitetuilta. En ole ollut itse kovin huolissani omasta voinnistani ja on siksi tuntunut oudolta vastaanottaa toisten voimakasta huolta. Välillä on tuntunut siltä, että lohduttamiseni palvelee enemmän toisen tarvetta rauhoittua tässä sekavassa ja pelottavassa tilanteessa, missä ei tietenkään ole mitään väärää. Saatuani tietää, että testitulokseni oli positiivinen, tuli minulle tosi syyllinen olo siitä, kenet olen mahdollisesti tartuttanut. Koin myös tarvetta korostaa kaikille, että olen toiminut kokoajan voimassaolevien ohjeistusten mukaan.”
Nainen, 29
