Saattohoito­kodin johtaja muistutti minulle, miksi ajan kulumista kannattaa ajatella – Elämän viimeisinä hetkinä paljastuu se, mikä on kaikkein tärkeintä - Hyvinvointi | HS.fi

Saattohoito­kodin johtaja muistutti minulle, miksi ajan kulumista kannattaa ajatella – Elämän viimeisinä hetkinä paljastuu se, mikä on kaikkein tärkeintä

Jäisikö jotain hyvin tärkeää tekemättä tai sanomatta, jos lähtö tulisikin jo tänään, Maaret Kallio kysyy kolumnissaan.

13.1. 2:00 | Päivitetty 13.1. 10:17

”Luulen, että loppuelämäni tärkein tehtäväni on nyt nukkua ja levätä.”

Istuin vastikään 92-vuotiaan ukkini sängyn laidalla pitkästä aikaa. Ukki silitti koiraani, joka sai mennä ihan lähelle, vailla turvavälejä ja maskeja, toisin kuin minä. Katse ei enää tavoita, eivätkä aina sanatkaan. Koiran silkkinen turkki tuntuu silti yhä hyvältä ja mieli matkaa mieluusti menneeseen.

 ”Taidan alkaa olla jo vähän vanha”, ukki totesi. Naurahdin ja kerroin, että väitin vastikään samaa lapsilleni.

Muistelimme monia yhteisiä hetkiä vuosien takaa. Mökkimatkoja Parkanoon ja sitä, miten teetettiin korvakorureiät paikallisessa pienessä liikkeessä. Mietimme ukin työtä linja-auton kuskina ja tärkeitä vapaa-ajan hetkiä taulujen maalaamisen autuudessa. ”Miten paljon sitä ennen saikaan aikaan,” ukki huokaisi aina uudelleen muistelun väleissä.

”Taidan alkaa olla jo vähän vanha”, ukki totesi. Naurahdin ja kerroin, että väitin vastikään samaa lapsilleni. Minä, miltei 50 vuotta nuorempi lapsenlapsi. ”Ehkä sitä tosiaan voi tuossa iässä hetken aikaa luulla niin,” ukki kommentoi pehmeästi, elämänkaaren aivan toisesta kohdasta.

Vierailu isovanhempien luona jäi mieleen moneksi päiväksi, ja se tuntui loman tärkeimmältä tehtävältä. Luettiin uudelleen postikortteja ja käytiin läpi läheisiä. Paistoin pinaattilettuja, vaihdoin lakanoita mummin kanssa ja kävin kaupassa.

Kuin omat lapseni, nyt isovanhempani istuivat onnellisina ruokapöydässä ja pyysivät lisää lettuja ja hilloa.

Lisää lettuja ja hilloa. Silloinkin, kun elämäntehtävänä on enää lähinnä nukkua ja levätä.

 Vaikkemme voi saada aikaa kontrolliimme, voimme vaikuttaa valtavasti siihen, mihin kulutamme ainokaisen elämämme aikaa.

”Ajalla on valtava valta. Ainoa, jolla lopulta on valtaa”, linjaa pysäyttävästi saattohoitokodin johtaja, sosiaalipsykologi Riikka Grå, jota haastattelin viimeisintä tietokirjaani varten.

Tapasimme saattohoitokodissa, jossa tietoisuus ajan vähyydestä on väistämättömästi läsnä. Elämän rajallisuuden ja kuoleman läsnäolo kirkastaa elämän värejä. Kaikki turha ja pinnallinen paljastuu räikeästi erityisesti ajassa, jossa maaliviiva on jo näkyvissä.

Istuimme keskustelemassa hyvästä elämästä talossa, josta jokainen potilas lähtee vain arkussa. Pitkän keskustelumme syvimmäksi teemaksi nousi juuri aika – sen rajallisuus, sen loppuminen ja ennen kaikkea sen käyttäminen elämän koko ajan kuluessa.

Vaikkemme voi saada aikaa kontrolliimme, voimme vaikuttaa valtavasti siihen, mihin kulutamme ainokaisen elämämme aikaa. Mitä teemme, mitä valitsemme, mitä korjaamme, keitä hoidamme, keitä rakastamme ja keiden annamme rakastaa. Mitä jätämme tähän maailmaan, millaisia muistoja muihin, millaisia tekoja yhteiseksi hyväksi. Jos on sovussa elämänsä kanssa, voi olla levollisempi myös kuolemansa kanssa.

 Tutkimuksessa nousi keskeiseksi se, että ihminen koki jättäneensä elämällään hyvän jäljen maailmaan ja muihin.

Saattohoidossa olevien potilaiden toivoa käsittelevässä tutkimuksessa nousi keskeiseksi toivon tekijäksi se, että ihminen koki olevansa sinut eletyn elämänsä kanssa. Että hän koki jättäneensä elämällään hyvän jäljen maailmaan ja muihin.

Viimeisten aikojen toivoa syö suru siitä, ettei ehtinyt tai uskaltanut elää elämää, joka olisi ollut merkityksellisintä itselle ja toisille.

Kuoleman läheisyydestä katsoen elämän arvokkuus ja aika nousevat keskiöön. Niin kauan, kun on aikaa, on myös mahdollisuus toivoon ja vaikuttamiseen. Toivo on kaikessa lohdullisuudessaan vaativa voima. Se kysyy elämänsä keskellä kulkevalta, mihin suuntaan olet kulkemassa. Mitä sanot, teet, ilmaiset ja mitä peität, salaat ja häpeilet?

Elämän jatkuessa tavallisestikin olisi tärkeää havahtua vahvasti oman elämän ja itsen rajallisuuteen, ajan valta-asemaan ja inhimillisyyden arvokkuuteen. On vain hämyistä sanojen helinää puhua arvoistaan, jos teot, tavat ja toiminnot eivät käy linjassa niiden puolesta. Toivon voima paljastaa todelliset kasvonsa toistuvien tekojemme tasolla. Jäisikö jotain hyvin tärkeää tekemättä tai sanomatta, jos lähtö tulisikin jo tänään?

Lähtiessäni mummilta ja ukilta kehossani humahteli syvä kaipuu halaukseen. Sen antoi koira, joka meni vielä kerran ihan lähelle. Ennen oven sulkemista sanoin: ”Olette niin rakkaita.”

Ihan varmuuden varalta, sillä eihän elämästä koskaan tiedä.

Oikaisu 13.1. klo 10.14: Saattohoitokodin johtajan nimi on Riikka Grå, ei Riikka Koivisto, kuten jutussa ensin luki.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat