Pysähtyä ei saa, Anni Penttilä tiesi, kun otti viimeisiä askeleita Mount Everestin huipulle – Nyt hän kertoo, mitä kohtasi maailman korkeimman vuoren rinteillä - Hyvinvointi | HS.fi

Viimein huipulla

Helsinkiläisen Anni Penttilän unelma toteutui viime toukokuussa, kun hän kiipesi Mount Everestin huipulle. Valmistautuminen kesti kahdeksan vuotta, mutta jokainen vuosi oli tarpeen, Penttilä sanoo nyt.

Lähtöpäivänä Penttilää oli lentokentällä saattamassa puoliso ja hyvä ystävä. ”Läheiseni ovat olleet koko projektin ajan täysillä tukenani. He ovat valaneet minuun uskoa silloinkin, kun olen sitä itse epäillyt.”


21.11. 7:00 | Päivitetty 21.11. 7:31

Pysähtyä ei saa. Mitä tapahtuukin, jalka pitää viedä toisen eteen.

Vuorikiipeilijä Anni Penttilä, 28, otti askeleen ja veti syvään henkeä. Hän oli juuri päässyt South Summitille, pienemmälle huipulle juuri ennen varsinaista Mount Everestin huippua. Ilma kulki happimaskin kautta normaalia raskaammin, mutta 8 750 metrin korkeudessa kiipeäminen ilman lisähappea olisi tuntunut lähes mahdottomalta.

”Retkikuntamme ohje huiputusyölle oli, että istua ei kannata”, Penttilä sanoo.

”Jos istahtaa, ei välttämättä enää pääse ylös. Väsymys ja kylmä jähmettävät.”

Olosuhteet olivat hurjat. Tuuli yhdistettynä -30 asteen pakkaseen teki ilmasta hyytävän. Jos hanskat olisi riisunut minuutiksi, sormet olisivat paleltuneet. Penttilällä oli päällään paksu untuvapuku, jonka sisällä hän kuljetti juomapulloaan.

”Silti vesi pullossa jäätyi.”

Kello kävi puolta yötä, mutta tähdet ja kuu valaisivat maiseman. Alapuolella kohosi silmänkantamattomiin valkoisia vuorenhuippuja. Niiden välissä pilvet matelivat hidasta tahtiaan. Yhdessä pilvilautoista näkyi välähtelyä, salamointia.

”Tuntui käsittämättömältä, että olin korkeammalla kuin ukkonen.”

Huippu lähestyy! Penttilä matkalla kohti South Colia noin 7 700 metrin korkeudessa.

Ilta-auringon ihailua kolmosleirissä untuvapuku päällä.

Matkalla kakkosleiristä kolmosleiriin Lhotse Facen alapuolella, josta alkaa pidempi ja jyrkempi kiipeäminen kolmosleiriin.

”Tuntui käsittämättömältä, että olen korkeammalla kuin ukkonen.”

Anni Penttilä saavutti Mount Everestin 8848-metrisen huipun 24. toukokuuta kello 1.09. Huipulta hän muistaa äärettömän helpotuksen tunteen.

”Vartin verran olimme huipulla. Sitten alkoi tulla niin kylmä, että piti lähteä takaisin.”

Kahdeksan vuotta kestänyt projekti oli vihdoin saanut täyttymyksensä. Sille Penttilä oli antanut kaikkensa.

Kiinnostus vuoriin heräsi vuonna 2010. Penttilä oli lukioikäinen selaillessaan National Geographic -lehteä. Vastaan tuli reportaasi Nepalista, Annapurna Circuit -nimiseltä vaellusreitiltä.

”Haave matkasta Himalajalle syntyi niitä sivuja käännellessä.”

Unelma jäi kytemään, ja Penttilä pääsi matkaan siskonsa kanssa vuonna 2013. Kahden viikon vaellus sujui ongelmitta, vaikka kummallakaan ei ollut juurikaan kokemusta vuoristo-olosuhteista. Maisemat olivat enemmän kuin Penttilä oli osannut odottaa. Erityisen vaikutuksen teki reitin korkein osuus, 5 400 metrin korkeuteen nouseva Thorong La -sola.

”Lähdimme liikkeelle pimeällä ja näimme siellä maagisen auringonnousun. Silloin tuli vahva tunne, että kiipeily voisi olla minun juttuni.”

Pian reissusta kotiutumisen jälkeen Penttilä laati kunnianhimoisen suunnitelman. Hän oli tuolloin 19-vuotias ja päätti, että kiipeää Everestin huipulle ennen kuin täyttää 30. Maailman korkeimman vuoren valloittaminen tuntui hyvältä tavoitteelta. Sopivan selkeältä ja haastavalta.

”Ei minulla ollut käytännössä hajuakaan siitä, mitä tuollainen projekti oikeasti vaatii. Ei kukaan sitä suoraan sanonut, mutta kai minua pidettiin vähän hulluna”, Penttilä sanoo ja naurahtaa.

”Vuorikiipeilyssä on vauhdin lisäksi tärkeää maltti.”

Penttilä ei ollut lähdössä soitellen sotaan.

Hän oli uinut kilpaa 16 vuotta ja tiesi, että vain ahkeralla harjoittelulla voisi yltää tavoitteisiin – olipa kyse sitten kilpaurheilusta tai vuorikiipeilystä. Vuorikiipeily on rankka kestävyyslaji, jossa liikutaan ohuessa ilmanalassa ja tarvitaan erilaisia teknisiä kiipeilytaitoja. Penttilä alkoi treenata ammattimaisesti 15–20 tuntia viikossa kestävyysharjoittelua, seinäkiipeilyä sekä crossfitia.

Erityisen tutuksi Penttilälle tuli Helsingin Malminkartanossa sijaitseva täyttömäki. Sen 91-metriselle huipulle Penttilä on kivunnut lukemattomia kertoja. Ensin ilman lisäpainoja, mutta lopulta yli 20-kiloinen rinkka selässään.

”Vuorikiipeilyssä on vauhdin lisäksi tärkeää maltti. Mäkiharjoittelussa treenataan rauhallista etenemistä.”

Penttilä rahoitti harrastustaan sekä omilla säästöillään että sponsoreiden avulla. Korkeille vuorille suuntautuvat kiipeilyreissut maksavat jopa kymmeniätuhansia euroja. Alun perin suunnitelmaan kuului kiivetä vähintään vuori per vuosi. Jokainen reissu olisi hieman edellistä haastavampi ja jollain tapaa erilainen.

”Halusin, että ennen Everestiä minulla on onnistuneet 7 000- ja 8 000-metriset huiputukset sekä kokemusta teknisemmästä kiipeilystä.”

Jotkut pitävät vuorikiipeilijöitä mielipuolina, ja ihan syystäkin.

Vuoret ovat erityisen riskialtis ympäristö, jossa voi sattua melkeinpä mitä tahansa. Lumivyöryt, putoaminen, vuoristotauti ja uupumus ovat todellisia uhkia. Penttilä on itse käsitellyt kuolemaa ja siihen liittyviä pelkoja psykologin kanssa terapiassa. Erityisen tärkeää pelonhallinnassa ovat hyvä valmistautuminen, riskien arvioiminen ja turvallisuuteen liittyvät rutiinit.

”Jos jotakin vakavaa sattuu, usein on tehty jo monta virhettä. Ja virheitä pystyy ennaltaehkäisemään.”

Penttilä sai konkreettisen muistutuksen lajin vaarallisuudesta vuonna 2019.

Hän oli Alaskassa kiipeämässä Pohjois-Amerikan korkeimmalle vuorelle, 6 190-metriselle Denalille. Perusleirissä Penttilä putosi lumipeitteiseen railonalkuun kaulaansa myöten. Hän satutti oikean polvensa niin pahasti, ettei jalalle voinut astua.

Reissu loppui siihen.

Oikean polven kierukka korjattiin leikkauksella ja operaation jälkeen edessä oli pitkä kuntoutusjakso.

Kuntoutusvaiheessa Penttilä hankki itselleen henkilökohtaisen valmentajan, kestävyysurheiluun perehtyneen Simo-Viljami Ojasen.

Joskus vuorillakin sattuu. Vuonna 2019 Penttilä putosi lumipeitteiseen railonalkuun ja loukkasi polvensa. Matka loppui siihen. ”Evakuointia piti odottaa kaksi päivää. Ehdin miettiä sitä mahdollisuutta, että olisin loukkaantunut vakavammin. Apu olisi ollut tosi kaukana.”

Loppuvuodesta 2019 Penttilä oli viimein valmis lähtöön. Sitten tuli korona ja siirsi reissua vuodella.

”Harmitti, mutta ehdin harjoitella kunnolla ja valmistautua myös henkisesti paremmin.”

Lähdön hetki koitti lopulta huhtikuun lopussa 2021. Retkikunta lennätettiin Namche Bazaarin kylään 3 400-metrin korkeuteen. Siitä alkoi vaellus perusleiriin 5 400 metriin.

Yleensä vaellus perusleiriin kestää noin 12 päivää, mutta Penttilä vaelsi retkikuntineen perille viidessä. Retkikunnan kunnosta kertoo jotain myös se, että kaikki kantoivat itse omat tavaransa. Penttilällä oli selässään noin 15 kiloa.

Everstin kiipeilykausi kestää maaliskuun lopusta toukokuun loppuun. Kiipeilylupia oltiin tälle kaudelle myönnetty ennätysmäärä, 408 kappaletta. Perusleirissä pitivät majaansa kiipeilijät, sherpat ja muu leirin henkilökunta, yhteensä ainakin 1 000 henkeä.

”Se on kuin pieni kaupunki.”

”Siellä edetään niin nopeasti kuin mahdollista.”

Retkikunta pysyi perusleirissä yhdeksän päivää. Sinä aikana totutettiin elimistöä ohuempaan ilmanalaan ja testailtiin välineitä.

Matkaa jatkettiin aamuyöstä, kuten vuorilla yleensä. Yöllä olosuhteet ovat vakaammat kuin päivällä. Kyseessä oli retkikunnan ensimmäinen ”rotaatio”, jonka tarkoituksena oli käydä totuttautumassa isompiin korkeuksiin ja viedä samalla osa tarvikkeista ylempiin leireihin.

Yksi reitin kuumottavimmista kohdista on Khumbun jäätikkö, joka sijaitsee perus- ja ykkösleirin välissä. Se on arvaamaton vaaranpaikka, jossa on sattunut isoja onnettomuuksia.

”Siellä edetään niin nopeasti kuin mahdollista. Meiltä ylitys vei viisi tuntia.”

Penttilä kertoo, että Everest ei ole teknisesti haastavin yli kasitonninen vuori, mutta haasteet liittyvät korkeuteen ja olosuhteisiin.

”Perusleirin yläpuolella kiipeily tehdään valjaita käyttäen jäätikköön kiinnitettyjen köysien varassa.”

Retkikunta vietti yön ykkösleirissä 6100 metrissä ja kolme yötä kakkosleirissä 6400 metrissä. Olo oli luottavainen, ruoka maistui ja öisin sai nukuttua.

Neljän yön jälkeen palattiin perusleiriin, jossa alkoi huiputukseen sopivan sääikkunan kyttääminen. Penttilä kulutti aikaansa teltassa lukien, musiikkia kuunnellen ja päiväkirjaa kirjoittaen. Kotijoukoille sai lähetettyä tekstiviestejä satelliittiverkon kautta. Sama laite toimi gps-lähettimenä, jonka avulla läheiset näkivät reaaliaikaisesti sijainnin.

Odottaminen ja epävarmuus olivat kova koetus.

”Intiassa oli sykloni, joka aiheutti Everestille kovia tuulia ja lumisadetta. Sääikkunaa, eli sellaista säätä, jolloin kiipeilyyn on hyvät olosuhteet, ei näyttänyt tulevan.”

Viiden päivän odottelun jälkeen tuuli näytti tyyntymisen merkkejä, mutta vain hetkeksi.

”Olimme nopeita liikkumaan, joten päätimme yrittää.”

Vaellus perusleiristä kakkosleiriin kesti hieman alle kahdeksan tuntia ja tuntui erityisen raskaalta.

”Jäin muiden tahdista ja se harmitti. Pyrin kuitenkin ajattelemaan, että jokainen askel vei minua lähemmäs huippua.”

Yhden lepopäivän jälkeen matka jatkui jyrkkää vuorenrinnettä kolmosleiriin 7 100 metriin. Tuuli alkoi yltyä jo matkan aikana 60 kilometriin tunnissa, ja Penttilän sormet alkoivat palella. Yön aikana sääennuste huononi entisestään, ja aamulla retkikunta päätti kääntyä alas perusleiriin.

”Olin pettynyt ja mietin, oliko tämä tässä. Parin lepopäivän jälkeen motivaatio alkoi kuitenkin taas nousta.”

”Suurin osa Everestillä menehtyneistä kuolee uupumuksen takia.”

Retkikunnan jäsenet tuijottivat jännittyneinä säätiedotetta.

Viiden päivän päähän oli avautumassa lyhyt, mutta selkeästi vähätuulisempi sääikkuna. Se olisi heidän toinen mahdollisuutensa. Reitti kulki jälleen perusleiristä suoraan kakkosleiriin. Muita kiipeilijöitä oli reitillä lähes ruuhkaksi asti. Jonot vuorilla johtuvat monesta tekijästä: säästä, kiipeilijöiden tahdista ja kokemuksesta ja lupien määrästä.

”Me vältimme ruuhkat kiipeämällä pääasiassa eri aikaan kuin muut.”

Penttilän mielestä Everestin kiipeilylupia pitäisi myöntää vain sellaisille, joilla on jo yli 7000 metrin vuori kiivettynä. Tällä hetkellä kiipeilijöiden taso on kirjavaa, ja mukana on jopa ensikertalaisia. Kokematon kiipeilijä liikkuu hitaasti ja saattaa tarvita ulkopuolista apua esimerkiksi sherpalta tai oppaalta.

”Everestillä on paljon sellaisia kohtia, jossa ihmisten ohittaminen on jyrkkyyden tai railojen takia mahdotonta. Hidas eteneminen hidastuttaa kaikkien etenemistä”, Penttilä sanoo.

”Silti vuorikiipeily kuuluu mielestäni harrastuksena kaikille. Jos haluaa kiivetä yksin, pitää mennä vähemmän tunnettuihin kohteisiin.”

Myös roskaaminen on aiheuttanut Everestillä kohuja, ja Penttiläkin oli varautunut viettämään perusleirissä aikaa roskia keräten. Loppujen lopuksi hän ei meinannut löytää mitään poimittavaa.

”Ainoa paikka, jossa roskia lopulta näin, oli South Colilla 7950 metrin korkeudessa. Se vihastutti.”

Matka kohti ylempiä leirejä aloitettiin aamulla. Penttilä otti suunnitelmiensa mukaisesti käyttöön lisähapen. Kiipeäminen nelosleiriin lähes 8000 metriin otti Penttilältä kuusi ja puoli tuntia.

”Tuo päivä oli yksi kevään ruuhkaisimmista Everestin reitillä South Colilta huipulle. Kuulimme, että päivän aikana huiputtamista yritti 150 ihmistä, vaikka huipulla tuuli kovaa.”

Sääennusteissa luvattiin tuulen tyyntyvän yötä vasten. Retkikunta päätti yrittää huiputusta yöllä, jolloin reitillä ei todennäköisesti olisi ruuhkaa. Viiden tunnin lepotauon aikana South Colilla 7950 metrin korkeudessa Penttilä oli saanut juotua, syötyä Vihreitä kuulia ja nukuttua. Olo oli energinen ja hyvä.

Matka kohti maailman korkeinta huippua alkoi kuudelta illalla. Yöksi tuuli tyyntyi. Oli hiljaista, eikä reitillä näkynyt ketään muita.

Neljässä tunnissa retkikunta saavutti Balcony-nimisen kielekkeen 8400 metrissä ja piti lyhyen juomatauon. Selvisi, että yksi jäsenistä oli joutunut kääntymään takaisin 8200 metrin kohdalla väsymyksen takia. Penttilän olo oli edelleen hyvä.

Edessä oli jyrkkä nousu South Summitille, viimeiselle etapille ennen huippua. Penttilä keskittyi etenemään omaan tahtiinsa köyden varassa. South Summitille tullessa avautui näkymä huipulle. Samalla Penttilä näki edessään kuolleen kiipeilijän. Mies oli menehtynyt muutamaa viikkoa aiemmin.

Ruumiin näkeminen muistutti siitä tosiasiasta, että noissa korkeuksissa jokainen on täysin omillaan. Pelastushelikopterilla ei voi lentää kakkosleirin yläpuolella, joten alas on päästävä omin jaloin.

”Suurin osa Everestillä menehtyneistä kuolee uupumuksen takia. Mietin tarkkaan, riittävätkö omat voimavarat huipulle asti ja sieltä palaamiseen.”

Viimeinen puristus ennen huippua oli Penttilälle kaikista raskain. Hillary Step -niminen jyrkkä kohta on kapea reitti, jonka vierestä on satojen metrien suora pudotus alas. Viimeiset sata metriä tuntuivat loputtomilta.

Kello 1.09 Penttilä viimein istahti maailman korkeimman vuoren huipulle.

”Päällimmäisenä oli kolme tunnetta: helpotus, onnellisuus ja epätodellisuus.”

Kiipeilijöiden sankaritarinat loppuvat usein siihen, kun saavutetaan huippu.

Tosiasiassa silloin ollaan vasta matkan puolivälissä. Monet onnettomuuksista sattuvat juuri alastulon aikana, kun väsymys alkaa painaa.

”Tiesin, että laskeutuminen tulee olemaan rankempaa kuin nousu. Harha-askeliin ei ole varaa.”

Retkikunta laskeutui muutamassa tunnissa nelosleiriin ja piti lepotauon. Laskeutumisen aikana tuuli alkoi jälleen yltyä. Penttilällä oli laskettelulasit, mutta hän ei voinut käyttää niitä pimeässä, koska niissä oli tummat linssit.

”Tunteet menivät melkoista vuoristorataa, ja itkin useaan otteeseen.”

Kun aurinko alkoi nousta, Penttilä huomasi, ettei nähnyt kunnolla. Tuntui kuin näkökentän olisi sumentanut harmaa kalvo.

”Jatkoin matkaa aamupäivällä ja jouduin laskeutumaan yksikseni. Vähän hirvitti ajatella, mitä tapahtuu, kun en näe kunnolla. Mutta alas oli päästävä.”

Näkö palasi onneksi pian entiselleen. Kakkosleiriin päätyään Penttilä kävi suoraan nukkumaan. Matka perusleiriin jatkui seuraavana päivänä.

”Pari päivää meni herkissä ja euforisissa tunnelmissa. Tunteet menivät melkoista vuoristorataa, ja itkin useaan otteeseen.”

Kotiin palatessa satoi onnitteluita. Moni kysyi, mitä Penttilä aikoi seuraavaksi. Hän oli jo valloittanut maailman korkeimman vuoren. Tuntuisiko mikään sen jälkeen enää miltään?

”Everest ei ole kaikista teknisin vuori. Tästä se yli 8000 metrin vuorien kiipeily vasta alkaa. Mutta nyt aion nauttia ihan tavallisesta arjesta sellaisenaan.”

Kuka

Anni Penttilä

28-vuotias vuorikiipeilijä, digitaalisen markkinoinnin yrittäjä ja matkanjohtaja.

Asuu

Helsingissä puolisonsa kanssa.

Aloitti

vuorikiipeilyn vuonna 2013 ja kiipesi maailman korkeimmalle vuorelle Mount Everestille tämän vuoden toukokuussa. Kirjoittaa kiipeilyaiheista Vuorenvarma-blogia.

Sport on liikuntaan ja hyvinvointiin keskittynyt aikakauslehti, jota tehdään Helsingin Sanomien toimituksessa. Juttu on ilmestynyt Sport-lehden numerossa 10/21.

Lue lisää: Anna Liina Laitinen on Suomen kärkikiipeilijöitä, mutta portaiden nouseminen on hänelle ponnistus - Nyt hän kertoo, kuinka ”kroppa meni tilttiin” ja mitä siitä seurasi

Lue lisää: Kiipeilyreitti on ongelma, jonka ratkaisen, sanoo boulderointia harrastava Vivi Staffans – Boulderoinnin suosio on kasvanut räjähdysmäisesti, tästä syystä se kannattaa aloittaa

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat