Pelkään vettä, ja sen takia olen tajunnut, miten sosiaalisesti tärkeä taito uiminen on

Aina kun puhun uimataidottomuudestani, vastaanotto on pöyristynyt ja syystä, kirjoittaa Laura Friman kolumnissaan.

13.7. 11:00

En osaa uida. No niin, siinä se tuli.

Kun toimittaja Valtteri Parikka kirjoitti kesäkuun lopulla Helsingin Sanomissa ystävänsä kipeimmästä salaisuudesta eli uimataidottomuudesta, samastuin Parikan ystävään: vaikka en aktiivisesti salaile sitä, etten osaa uida, se on asia, josta en puhu mielelläni. Ja kun puhun, vastaanotto on aina pöyristynyt – syystäkin.

Lähes poikkeuksetta minulta kysytään, enkö oikeasti osaa uida. Enkö ollenkaan? Hyvä kysymys. Ehkä teknisesti ottaen ihan vähän osaankin. Pystyn räpiköimään koiraa niin, että voin uida lastenaltaassa muutaman metrin joutumatta umpipaniikkiin. Mutta en kertaakaan 41-vuotisen elämäni aikana ole ollut vedessä, jossa jalkani eivät ulottuisi pohjaan.

Minulla on tapana syyttää uimataidottomuudestani vitsikkäästi Arja Korisevaa. Kun tangokuningatar opiskeli 1980-luvulla kotikaupungissani Hämeenlinnassa luokanopettajaksi, opettajakokelaiden tutkintoon kuului ilmeisesti jakso uimaopetusta. Muistan elävästi, kun koulun uimatunnilla Arja kannusti minua altaan reunalla.

Ei auttanut. En oppinut. Pelkäsin vettä. Ajatus päästäni veden pinnan alla aiheuttaa minussa yhä pakokauhua.

Ei minun kehoni kellu. Uppoan kuin kivi.

Siksi ymmärrän sukeltamista vielä vähemmän kuin uintia. En ymmärrä, miten ihmiset voivat nauttia siitä, etteivät voi hengittää. Minusta tuntuu, ettei pinnan alainen maailma kuulu meille, joilla ei ole kiduksia.

Absurdeinta on, kun joku väittää, että vedessä voi kellua: ”Menet siitä vain selällesi ja chillailet menemään!” Olen kokeillut, eikä minun kehoni kellu. Uppoan kuin kivi.

Kun tulin äidiksi 12 vuotta sitten, tajusin, että nyt minun pitäisi viimeistään opetella uimaan. Olisin maailman vastuuttomin vanhempi, jos en kykenisi hätätilanteessa pelastamaan pieniäni veden varasta.

Silti en uskaltanut opetella, vaan kaikki nämä vuodet olen vain toivonut parasta. Se on ahdistava tunne, mutta sitä on helpottanut se, että lapseni ovat oppineet uimaan: eivät he mitään vesipetoja ole, mutta pärjäävät.

En silti ole hävennyt uimataidottomuuttani eniten silloin, kun olen tajunnut, että lapseni ovat hengenvaarassa seurassani. Häpeän sitä eniten, kun vietän aikaa aikuisten kesken.

Valtaosalle ystävistäni – ja ilmeisesti ihmisistä ylipäätään – uiminen on yksi elämän suurista nautinnoista. Etenkin kesällä pitäisi koko ajan olla menossa yhdessä uimaretkille. Silloin jään laiturille uittamaan jalkojani vedessä. En kehtaa sanoa, että en tiedä, mitä järvessä tai meressä kuuluu tehdä, kun uimaportaista päästetään irti. Olo on harvoin yhtä ulkopuolinen ja kyvytön.

Kukaan ei kertonut lapsena, että uimataito on myös sosiaalisesti elintärkeä taito. Siksi toivon, että jokainen lapsi oppisi uimaan.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat