Erosin, rakastuin ja perustin perheen, ja tein sen liian nopeasti – Uusperheen elämä on täynnä tilanteita, joita muut eivät osaa kuvitellakaan

Uusperhe saa minut säännöllisesti hämilleni ja neuvottomaksi, kirjoittaa Laura Friman kolumnissaan.

7.9. 11:00

”Äiti, mä en saa unta.”

Tokaisu yössä on jokaiselle vanhemmalle tuttu. Siihen reagoidaan turhautuneella huokauksella ja kuiskauksella, joka yritetään väsyneenä verhota lempeäksi: ”Hyvä on. Tule viereen nukkumaan.”

Minulle kuiskaus yössä on viime vuosina muuttanut muotoaan. Sihahdan vastaukseksi ”vähän hiljempaa” ja ”koita nyt vain saada unta”. Jos otan lapsen kylkeeni yöksi, hän ei enää ryömi kahden lämpimän kehon väliin parisängyn keskelle, vaan reunalle, minun puolelleni, ja kesken kömpimisen toivon kiihkeästi, ettei puolisoni herää lapsen yösekoiluun. En halua, että hän pitää lastani rasittavana.

Selitys tiivistyy yhteen sanaan: uusperhe.

Asiat, jotka olisivat ydinperheissä itsestäänselviä ja yksinkertaisia, ovat uusperheessä kinkkisiä. Valtaosa tunteista ja tapahtumista saa päälleen lisäkiepin, kun tuntosarvet on pidettävä koholla biologisten lasten lisäksi uuden kumppanin ja bonuslasten suhteen. Kannateltavaa riittää. Se kuormittaa.

Olen kuormittavien kieppieni kanssa aika yksin, sillä valtaosa ystävistäni on yhdessä lastensa toisen vanhemman kanssa. Sen laajemmin tilastot eivät tue friikkiyden tunnettani: uusperheitä on Suomessa yli 50 000. Se on noin joka kymmenes lapsiperheistä – ja todellisuudessa luku on paljon isompi. Vuoroasuvista lapsista on tilastoitu vain se perhe, jossa lapsi on kirjoilla, eikä tilastoissa ole mukana sateenkaariperheitä.

Tarinani on tavallinen: erosin, rakastuin uudelleen ja perustin uuden kumppanini kanssa rysäyksellä uusperheen. Jälkikäteen on selvää, että teimme siirtomme liian nopeasti, mutta tähän voin kommentoida vain, että meni jo.

Eronneiden vanhempien on tapana tyynnytellä itseään hokemalla, kuinka ”lapset ovat joustavia” ja ”hyötyvät mahdollisimman monesta rakastavasta aikuisesta elämässään”. Totta sekin, mutta uusperhe on silti lapsille myös uuvuttava, uusi koettelemus – ihan kuten aikuisillekin.

Uusperhe saa minut säännöllisesti hämilleni ja neuvottomaksi. Olen sanankäytön ammattilainen, mutta perhemuoto halvaannuttaa mieleni lisäksi jopa kieleni: jos puhun lapsipuolista tai bonuslapsista, tunnen väheksyväni heidän rooliaan ja merkitystään, mutta jos puhun heistä esikoisenani ja kuopuksenani, tunnen omivani lapsia heidän biologisilta vanhemmiltaan.

Uusperhe-elämä on täynnä tilanteita, joissa ei voi voittaa ja joissa tuntee olevansa aina syyllinen johonkin.

Siksi minä taatusti monen muun tavoin kaipaan vertaistukea. Vallitseva uusperhe­narratiivi on kapeaa ja rakentuu äärimmäisille arkkityypeille: horror-eksä, ilkeä äitipuoli, vastuunpakoilijaisä. Useimmiten totuus on moniulotteisempi ja monimutkaisempi. Paha ei tulekaan ulkopuolelta, vaan vaikeat tunteet versovat itsestä ja hautuvat parisuhteen sisässä.

Siksi uusperhepuhe kaipaa tilaa, volyymiä, rohkeutta, ääniä ja sävyjä. Haluan kipeästi kuulla, miten muut tästä kaikesta selviävät. En kaipaa surkuttelua enkä glorifiointia, vaan inhimillisiä kokemuksia ja normalisointia.

Terveisin, meidän perhe ja ainakin 50 000 muuta.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat