Miten työyhteisöni voisi oivaltaa enemmän? Miten saisin itsekin tuoreempia ideoita?
Kasvatustieteilijä, filosofi Juha T. Hakalan ensimmäinen vastaus kysymyksiin yllättää.
Hänen tiensä oivalluksiin ei käy esimerkiksi toimiston totaalisen somepaaston kautta vaan joskus jopa päinvastoin. Somessa ja verkossa surffailu työaikana ei siis välttämättä olekaan huono asia.
Hakalan mielestä kannattaisi pikemminkin olla avoin sieltä tuleville vaikutteille.
”Tutkimusten mukaan digitaalinen ympäristö ja sen sisäänsä kätkemä tiedon runsaus näyttäisi lisäävän mahdollisuuksia uusiin oivalluksiin.”
Pelkkä surffailu ei kuitenkaan riitä. Tämä selviää Hakalan vastikään ilmestyneestä kirjasta Oivallus – Ratkaiseva välähdys ja mitä siitä tiedetään (Alma Talent). Nimensä mukaisesti se käsittelee oivalluksia ja niiden syntyä.
Juha T. Hakala.
Salaman välähdys, leimahdus, ilmestys, asioiden tolalleen loksahdus, myös pintaan nousu, kuin pulpahdus.
Näin Hakala kuvailee oivallusta.
Se on uuden näkökulman tai ratkaisun ilmestyminen tietoisuuteen. Jonkinlainen ongelma tai kysymys on yleensä ollut jo olemassa.
Yhtäkkiä oivallus ”luikertautuu” esiin.
Usein oivallus tapahtuu silloin kun sitä vähiten odottaisi: saunan lauteilla, juoksulenkillä, suihkussa tai metsäkävelyllä.
Kirjaansa varten Hakala kysyi Linkedinissä ihmisten kokemuksia oivalluksista. Hän sai kymmeniä vastauksia.
Niissä korostui matka. Erityisen moni oli saanut oivalluksia sen aikana.
Kiskojen humina vie junamatkustajaa eteenpäin. Kävellessä tai hölkätessäkin on ”liikkeen rytmisyyttä”.
Se saa ehkä aikaan sen, että ajatus viipottaa, pohtii Hakala.
Myös kävelyn tylsyys voi siivittää flow-tilaan. Samaa ovat Hakalalle raportoineet ultrajuoksijat. Heistä jotkut ovat kertoneet ratkovansa työasioita juostessaan.
Hakalakin huomasi ilmiön talsiessaan takavuosina päivittäin neljän kilometrin mittaista työmatkaansa. Kävelyjen aikana puhelimen muistiinpanoihin kertyi paljon ideoita.
Kun ongelmat ratkeavat oivaltamalla, oikean aivopuoliskon etummaisen ylemmän ohimopoimun yläosassa purkautuu tutkimusten mukaan korkeataajuista värähtelyä.
Juuri ennen oivalluksen syntymistä aivosähkökäyrätutkimuksessa on havaittu matalataajuisempaa aktiivisuuden lisääntymistä oikeanpuoleisessa näköaivokuoressa.
Aivotutkimuksen tietämys loppuu kuitenkin siihen, mitä tästä kaikesta pitäisi päätellä. Tämä oli yksi Hakalan omista oivalluksista kirjan kirjoittamisen aikana.
”Oivallus syntyy usein rennossa, pakottomassa tilassa.
Oivallus on siis yhä mysteeri, jota yritetään avata monella eri tutkimusrintamalla.
Esimerkiksi joidenkin ihmisten ylivertaiseen ongelmanratkaisukykyyn ei ole tarjolla sellaisia yksinkertaisia selityksiä kuin mitattava älykkyys. Kyse ei ole havaittavasta fysiologiasta, ainakaan vielä, sanoo Hakala.
Vielä 1950-luvulla ajateltiin, että mitä suuremmat aivot, sitä nerokkaammat ajatukset. Sittemmin esimerkiksi Albert Einsteinin aivot todettiin sata grammaa kevyemmiksi kuin keskivertomiehellä.
Suurin osa oivalluksista on arkisia. Hakalan mielestä niidenkin arvo tulisi tunnistaa.
Hakalan kyselyyn vastannut nainen kertoi, miten kotona vierailleen putkimiehen oivallus ”tuntui mannerlaattoja siirtävältä”.
Putkimies oli sijoittanut vessaharjan pöntön toiselle puolelle. Alkuperäisessä paikassaan se oli ollut aina tiellä. Nainen ei vain ollut tullut asiaa ajatelleeksi.
Oivallus syntyy usein rennossa, pakottomassa tilassa. Toisin sanoen silloin, kun ratkaisua ei enää edes yritä löytää.
Hakala puhuu tajunnan alimmasta tasosta, ”kellarista ja tiedon suurvarastosta”, jossa asiat hautuvat.
”Jollain rentoutuneella hetkellä joku käy raottamassa pussin suuta, ja ratkaisu pulpahtaa tajunnan puolelle.”
Kellarissa on ”mielleyhtymiä ja ajatuksen alkioita”, jotka saattavat löytää toisensa, kuvailee Hakala.
Onnistunut yhdistelmä voi yhtäkkiä muotoutua oivallukseksi asti. Hakalan mukaan ”järin tieteellistä kuvausta” mekanismista ei löydy.
Tietoisuus on yksi aivojen suurimmista arvoituksista, jota tiede ei ole kyennyt selittämään.
Yleensä oivallus vaatii kuitenkin alleen työtä ja tietoa. Siksi myös taitoja, kuten polkupyörällä ajamista tai uimista, opitaan oivaltamalla.
Toisin sanoen oivallus ei synny sattumalta.
Esimerkiksi pitkälle edenneiden tutkijoiden oivallusten taustalla on valtava tietopohja, huomauttaa Hakala.
Se saa aikaan oivaltamisen, joka on ”jotakin harppauksenomaista”.
”Oivallukseen kytkeytyy asioiden syvä ymmärtäminen, joka usein johtaa myös intuitiivisiin näkemyksiin.”
Palataan oivaltaviin työyhteisöihin. Mystisyydestä huolimatta oivaltamista voi myös tukea.
Hakalan mielestä oivaltaminen liittyy uteliaisuuteen.
Hän kannustaa yrityksiä rekrytoimaan ihmisiä, jotka ovat laaja-alaisesti kiinnostuneita ja uteliaita, ei vain kapean kaistaleen eksperttejä.
Tähän liittyy käsite serendipisyys, joka tarkoittaa eräänlaisia onnekkaita sattumalöydöksiä. Hakalan mukaan laajasti uteliaat ihmiset törmäilevät useammin myös sattumiin, joista jotkut voivat osoittautua onnekkaiksi sattumuksiksi ja porteiksi oivalluksille.
”Liiallinen informaatiomäärä on tajunnan saastetta.
Oivaltamiseen kannustaa myös se, että työyhteisössä on toimivaa vuorovaikutusta.
Hakalan mainitsemaan digitaalisuuteen ja surffailuun olisi myös löydettävä tasapaino. Se on moderni työelämätaito, hän sanoo. Liiallinen informaatiomäärä kun on tajunnan saastetta.
Hakala kuvailee sitä alaspäin käännetyn U-kirjaimen muotoiseksi käyräksi. Huipun jälkeen virikkeet alkavat kääntyä haitaksi.
Hakala on kirjoittanut monta kirjaa siitä, miten työelämä on muuttunut ”entistä kaoottisemmaksi ja kouhottavammaksi”.
”Isossa kuvassa” se ei näytä hyvältä. Työelämässä on monia piirteitä, joista voi oivaltamisen ja luovuuden näkökulmasta olla huolissaan, sanoo Hakala.
Hän soisi työarkeenkin seesteisiä, rauhallisia ja pakottomia hetkiä.
Hakala muistaa, miten finanssikriisin jälkeisenä aikana huudettiin kovaan ääneen, että Suomeen pitäisi keksiä uusia Nokia. Keksintöjä ei kuitenkaan synny, jos ihmisillä on huoli perusarjesta ja asuntolainan maksusta, hän sanoo.
”Ei sellaisessa tilassa ihmisen mieli heittäydy keksimään uusia innovaatioita.”
Oivaltamista haastaa nykyinenkin tilanne, jossa globaalit huolet sodasta ja taloudesta painavat mieltä.
Mitä sitten itse voisi tehdä oivaltamisen eteen?
Tärkeintä on tuntea, miten oma mieli toimii, vastaa Hakala.
Sen selvittäminen voi viedä vuosikymmeniä.
Esimerkiksi Hakala ei 25-vuotiaana ymmärtänyt paljoakaan omista työskentelytaipumuksistaan. 35-vuotiaana ehkä jo jotain.
Nykyisin 60-vuotiaana Hakala viettää selvästi enemmän aikaa vaikkapa metsässä.
”Näyttää siltä, että mielen avaamisen ja rauhoittumisen konstit saavat yhä brutaalimpia muotoja."
