En ole eläin­ihminen enkä vauva­ihminen – Suurten tunteiden puute aiheuttaa sosiaalista häpeää

Samaa sosiaalista häpeää potevat sekä ihmiset, jotka eivät pidä eläimistä, että ne, jotka eivät ole kiinnostuneita lapsista, kirjoittaa Laura Friman kolumnissaan.

2.11. 11:00 | Päivitetty 2.11. 11:30

”Voi herranlettas, kuka se siellä!”

Taas kerran koko konttori on polvillaan, kun joku on ottanut koiransa mukaan työpaikalle. Tulokkaasta tentataan rotua ja ikää, mutta ennen kaikkea lemmikille leperrellään ja sitä rapsutellaan kilpaa.

Kukaan ei onneksi huomaa, että pysyttelen taka-alalla. Yhtäkkiä tuntuu, kuin koko työyhteisö puhuisi minulle vierasta kieltä.

Olo on ulkopuolinen, kömpelö ja viallinen.

En ole eläinihminen, ja aina sen noteeraaminen ei vaadi edes elävää eläintä paikan päälle.

Sydämeni alkaa tykyttää hälyttävästi joka kerta, kun joku lähestyy minua yli-innokkaana YouTube-videon kanssa. Luvassa on taatusti jotakin ”ihan uskomattoman ihanaa” marsuista tai pandoista. Innokas kännykän omistaja tuijottaa vuoroin ruutua, vuoroin kasvojani. Nyt odotetaan reaktioita.

”On kyllä söpö”, hengähdän kireänä kuin kokoomuspoliitikko ja rukoilen, että en jää kiinni.

En ole eläinsuhteestani ylpeä. Päinvastoin: se harmittaa minua vietävästi, sillä eläinihmisiä pidetään viisaina ja sympaattisina. Tiedän, että jos en liikutu jokaisesta eläinanekdootista, psykopaatin leima vaanii kintereilläni.

”Kieli on kuilu minun, vauvojen ja eläinten välissä.”

Mutta minusta suurten tunteiden vaatiminen on epäreilua. Miksi ei riitä, että eläimiin on mukavan neutraali suhde niin kuin minulla kissoihini?

Luit oikein, minulla on eläinsuhteestani huolimatta kaksi kissaa, koska perheessäni on aina ollut kissoja. Kun edelliset kissani kuolivat, kokeilin arkea ilman lemmikkiä vain muutaman kuukauden. Se tuntui liian helpolta.

Jotenkin lemmikkien rasittavat pissapulmat, ruuan vaatiminen ja hoitajien sumpliminen kuuluvat elämään. Tietysti nautin myös minuutin verran päivässä kissojeni silittämisestä. Se riittää myös heille. Miksei se riitä muille?

Tiedän, että samaa sosiaalista häpeää potevat ihmiset, jotka eivät ole kiinnostuneet lapsista, etenkään vauvoista. Ymmärrän heitä: en ole itsekään vauvaihmisiä. Ennemmin vauvat pelottavat ja hämmentävät minua. Löysin todellisen yhteyden omiin lapsiinikin vasta, kun he oppivat puhumaan.

Olen päätynyt siihen, että olen teksti- ja puheorientoitunut ihminen. Kieli on kuilu minun, vauvojen ja eläinten välissä.

Kunnes kissani oppivat puhumaan, elämme sovussa rinnakkain ilman erityistä kiinnostusta toisiimme – ja hyvä niin.

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat