Kun lääkäri huikkasi ovelta perään vielä viimeiset terveisensä, kamelin selkä oli katketa

Lapset ruokitaan, puetaan ja nukutetaan riippumatta perheen yhteenlasketusta pöpömäärästä, ja samalla vanhemmat muistelevat epäuskoisena aikaa ennen lapsia kun sai sairastaa rauhassa, kirjoittaa Anni Ihamäki kolumnissaan.

23.11. 11:03

Kaadoin pimeässä kylpyhuoneessa lasten tahmeaa särkylääkettä pienestä pullosta vielä pienempään lusikkaan ja ohjasin sen flunssaisen ja hampaita tekevän taaperon suuhun – tai siis yritin ohjata.

Itkevä lapsi hurjistui tällaisesta typerästä yrityksestä ja pukkasi lusikan kädellään kumoon.

Olin toiveikkaana pitänyt kylppärin valot pois päältä, jotta uni jatkuisi lääkinnän jälkeen varmemmin, mutta kun tahmaisessa särkylääkeliemessä lilluimme minä, lapsi, lattia ja seinä, valot oli pakko napsauttaa päälle.

Pesuoperaation jälkeen yritin rauhoitella vironnutta lasta. Istuin nojatuoliin, pidin häntä sylissäni. Nukahdimme molemmat.

Nukuimme, kunnes nuhainen vauva toisessa huoneessa alkoi itkeä, ja teimme mieheni kanssa vuoronvaihdon. Hän meni flunssaisen taaperon kanssa tämän huoneeseen, minä laahustin meidän makuuhuoneeseemme nuhainen vauva sylissäni ja nielaisin ennen makuulle menemistä toiveikkaana särkylääkkeen – parin tunnin päästä olisi aika herätä uuteen päivään, ehkä oma oloni lääkkeen avulla helpottaisi.

Aivan, unohtui mainita: olin toki itsekin kuumeessa ja kovassa flunssassa. Taudinkuvan edetessä menetin myös ääneni ja sain hillittömän yskän.

Niinä öinä, joina kipeät lapset eivät olisi muuten heränneet, he havahtuivat järjettömiin yskänpuuskiini. Havahtuivat, vaikka ryntäsin yskää pidätellen kylppärin nurkkaan yskimään pyyhkeeseen, jonka toivoin toimivan äänenvaimentimena.

Kun he vihdoin nukahtivat uudelleen, en seuraavan yskänpuuskan iskiessä ehtinytkään kylppäriin, vaan herätin vähintään samassa huoneessa kanssani nukkuvan vauvan.

Tämä riemastuttava tapahtumien ketju toistui monta kertaa yössä.

Pienten lasten vanhemmat eivät oikeastaan pidä saikkua.

Kun perheemme tautikierrettä oli jatkunut toista viikkoa, muistelin epäuskoisena aikaa ennen lapsia, jolloin vietin sairauslomapäivät sohvanpohjalla leffoja katsellen. Ah, autuutta! Oli aikaa levätä.

Nykyään ei ole. Pienten lasten vanhemmat eivät oikeastaan pidä saikkua. Lapset ruokitaan, puetaan ja nukutetaan riippumatta perheen yhteenlasketusta pöpömäärästä, ja hoivavastuu jatkuu yötä päivää.

Koska tiesin, ettei oireisiini olisi tarjolla lepoa, menin lääkäriin. Toivoin, että minusta löytyisi jotain sellaista, jonka voisi hoitaa lääkkeellä.

”No, mikäs vaivaa?” lääkäri kysyi, kun astuin sisään. Näytin varmasti aamukasteen raikkaalta, kun hän nosti katseensa papereistaan ja avasi uudelleen suunsa: ”Eikun taitaa olla flunssa, tai ainakin siltä näytät. Ei millään pahalla.”

En saanut lääkettä, en parantavaa loitsua. Sain kehotuksen levätä. Jep.

Lääkäri oli jo passittamassa minua ulos ovesta, kunnes huikkasi perään vielä viimeiset terveisensä: ”Odottakaa vaan kun saatte syyhyn, sitä on nyt valtavasti liikkeellä. Hyvää päivänjatkoa!”

Ok. Siispä syyhyä ja syysklassikko kihomatoja odotellessa! Mukavia viimeisiä marraskuun päiviä ja jaksuhaleja kaikille!

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat