Vanhemmuuden pahin vaihe alkaa lapsen teinivuosina, ja siitä hiljeneminen on ongelma

Kun lapsi tekee äidin- ja isänmurhaa, vanhemmat ovat pulassa ja yksinäisiä, kirjoittaa Laura Friman kolumnissaan.

30.11.2022 14:12

”Musta ei saa laittaa yhtäkään kuvaa mihinkään!”

Teinini tiuskahdus oli tiukka, ja tiesin, ettei neuvotteluvaraa ollut. Olimme idyllisellä äiti-poika-reissulla Amsterdamissa, ja toivoin julkaisevani meistä yhteiskuvan Instagramissa. Se onnistuisi kuulemma korkeintaan, jos maksaisin sata euroa.

Kunnioitin poikani toivetta. Kuvauskielto oli sitä paitsi pienin ongelmistani. Tuntui, kuin pulputtavasta päivänsäteestäni olisi tullut lähes yhdessä yössä ihminen, johon en enää saanut yhteyttä.

Iso lapsi, isommat murheet.

Moni vanhemmuushokema kuulostaa epäuskottavalta ennen kuin sen kohtaa itse. Mikä voisi olla isompi murhe kuin lohduttomasti kirkuva koliikkivauva tai viikkokaupalla putkeen sairastava taapero, joka panee työelämän jäihin ja sydämen huolesta sekaisin?

Vähänpä tiesin.

Kuvittelin, että kun lapsi itsenäistyisi, sama suotaisiin myös minulle. Kun minussa ei roikuttaisi enää fyysisesti ja henkisesti kellon ympäri, saisin tilaa hengittää ja kukoistaa, aloitella uutta elämää, harrastaa ja huidella. Ei tarvitsisi sumplia hoitokuvioita eikä juosta vessaan pyyhkimään. Mikä vapaus ja keveys!

Miten autan lastani kestämään nämä hurjat vuodet?

En tiennyt, että paidankaulukseen tarrautunut jälkeläinen voi raastaa vähemmän kuin sellainen, joka sulkee huoneensa oven ilta toisensa perään, laittaa kuulokkeet päähänsä ja sulkeutuu omaan maailmaansa. Kertoo päivittäin, miten uteliaisuuteni on ärsyttävää ja kuinka raivostuttaa on, että sekaannun kaikkeen. Ei kuulu sulle.

Tiedän tietysti, että tämä on normaalia ja jopa toivottavaa rajojen vetämistä ja terveen etäisyyden rakentamista. Mutta vaikka olisi kuinka aikuinen, äidin- ja isänmurhan hyrskynmyrskyssä on usein pulassa ja yksinäinen. Miten autan lastani kestämään nämä hurjat vuodet? Entä itseäni?

Voin toki jakaa pulmiani läheisten kanssa ja niin teenkin, mutta kaikilta sosiaalisia verkostoja ei löydy. Kaipaan itsekin ääniä kuplani ulkopuolelta.

Julkisella keskustelulla olisi lohduttava ja validoiva rooli: sinut on nähty, ja meitä on muitakin. Tällainen keskustelu on kuitenkin vähissä. Media on täynnä vanhemmuuspuhetta, tsemppiä, neuvoja ja vertaistukea pienten lasten vanhemmille: Näin jaksat vauvavuoden. Näillä nikseillä helpotat taaperoarkea.

Miksi kukaan ei kerro, millainen teinin käytös on normaalia ja miten hermoheikkoja hormonipommeja lähestytään?

Kun lapsi kasvaa, hänen yksityisyyden suojaansa aletaan kunnioittaa siinä määrin, että vanhemman suu muurautuu umpeen. Se on lamauttavaa, sillä teinin vanhemman tarve jakaa kokemaansa ja saada siihen tukea ei vähene, vaan ennemmin kasvaa.

Miten voisimme puhua teineistämme puhumatta heistä? Somekuvistamme teinit saavat kadota, mutta keskustelusta eivät.

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat