Hyvästi 2022. Vuoden viimeisiä päiviä viedään. Ei tule ikävä. En muista koko 42-vuotisen elämäni varrelta näin ankeaa ajanjaksoa, ja minä sentään elin silloin, kun lähetimme Waldo's Peoplen Euroviisuihin ja baareissa ei nähnyt eteensä tupakansavulta.
Vuoden alussa luulin naiivisti, että takana oli rankka taival poikkeusaikaa ja nyt chillattaisiin. Toisin kävi: saimme vuoden, joka sai pandemiapainajaisenkin tuntumaan piknikiltä. Oliko sittenkään niin paha rasti virittää bussimatkan ajaksi naamalleen hiostava suojalappu?
Tänä vuonna Vladimir Putin aloitti kuvottavan hyökkäyssodan Ukrainaan ja Ronaldo pelasi potkupalloa tuhansien siirtotyöläisten massahautausmaalla, jolla ruumiit eivät olleet vielä kylmenneet. Ilmastokriisin hälyttävyydestä alkoivat huutaa paatuneet skeptikotkin, eikä kukaan silti kuunnellut.
Ihmiset seurasivat söpöä Ilona-possua Instagramissa ja söivät sitten sen lajitoverin jouluaattona, koska se on ollut suvussa tapana. Pandemia-ajan tee-se-itse-virologit puolestaan ryhtyivät saamelaiskäräjäasiantuntijoiksi.
Koronan jälkeinen infektiovelka lankesi niskaan korkojen kera: jokainen lapsiperhe tulee muistamaan tämän syksyn RS-viruksesta, influenssasta ja valikoimasta muita räkätauteja, jotka kiersivät jokaisen perheenjäsenen parin viikon sykleissä.
Vielä inflaatiota, energiakriisiä ja Vesku Loirin kuolemaakin pahempaa oli se, että ihmiskunnan luhistuvilla raunioilla joku innovoi pikkujoulujen uudeksi ohjelmahitiksi 360 asteen videot, jossa kamera kieppui konfettisateessa Tuija-Riitan ja Markku-Petterin ympäri kuin he olisivat oikeita rocktähtiä. Me muut katsoimme näitä videoita seuraavana päivänä somesta ja halusimme elää jossain eri ajassa, niin kuin vaikka mustan surman raivotessa.
Kuka tyri pahiten? Ei-niin-yllättävää kyllä, keski-ikäiset amerikkalaismiljonäärisedät eivät vieläkään saaneet muistiota siitä, millainen käytös on ok.
Luulin tähän vuoteen saakka, että pahinta maailmassa on se, että isäni on löytänyt internetin. Höpsistä. Hän ei sentään ostanut internetiä. Hyvästi Elon Musk, avaruus on tuossa suunnassa ja siellä on paljon tilaa. Ja vaikka isäni jakaa yhä Facebook-seinällään jokaisen aamuisin lukemansa Hesari-artikkelin (oikeasti, 20 kappaletta päivässä), hänen kunniakseen on sanottava, että hän ei ryhtynyt tänäkään vuonna natsiksi. Kanye Westin lapset eivät voi sanoa samaa.
Samalla on sanottava, ettei kaikille keski-ikäisille suomalaismiehillekään voi hattua nostaa. Tänäkin vuonna luimme uutisia, joissa miehen epäiltiin surmanneen vaimonsa, koska sellaista ”mukavan ja asiallisen oloisilla miehillä” on tapana silloin tällöin tehdä.
Tietenkin katsaukseni on räikeästi liioiteltu. Vuoteen mahtui hyviäkin asioita. Niin kuin Erika Vikman ja, no, Erika Vikman. Silti lasken sekunteja vuoden viimeisen päivän keskiyöhön. Ei tule ikävä.
Tervetuloa 2023. Rima on matalalla. Oikeastaan sitä ei ole.
