Mitä kohta 13-vuotias tekee ensivierailullaan Neuvostoliitossa, luokkaretkellä Viipurissa?
Vaihtaa Monrepos’n puistossa jobbarilta pimeästi ruplia. Ostaa ruplilla halpaa tupakkaa myytäväksi Suomessa. Vierailee vain turisteille sallitussa valuuttakaupassa Berjozkassa.
Sitä riemun määrää, kun kuudesluokkalainen laittoi lehdenjakamisella tienattuja markkoja haisemaan!
Ostelin ironisia tuliaisia: pahoja karkkeja sisaruksille, jotain karmeaa hajuvettä äidille, itselle kullatun Lenin-reliefin ja isälle Viktor Šerstobitovin uutuustietokirjan ”Solving the National Question in the USSR”.
Kotimatkalla lueskelin kirjaa ja nauroin: hirveää neuvostopropagandaa, jossa korostettiin kansojen rauhanomaista rinnakkaiseloa monisatamiljoonaisessa suurvallassa.
Meni vain pari vuotta, ja koko Neuvostoliitto romahti. Yksi merkittävä syy oli juuri kansallisuuskysymys eli se, että maa oli todellisuudessa kansojen vankila.
Minä ja kaikki ikätoverini riemuitsimme, kun kansa toisensa jälkeen – liettualaiset, virolaiset, gruusialaiset – kokoontui aukioilla, osoitti joukkovoimansa ja murskasi orjuuttavan järjestelmän.
Viikonloppuna ajattelin Šerstobitovin kirjaa, kun luin Helsingin Sanomien toimittajan Jenni Jeskasen hienoa reportaasia Burjatiasta, Baikalin rannoilta.
Väkilukuun suhteutettuna miljoonan asukkaan Burjatia on kärkipäässä Venäjän hyökkäyssodassa kuolleiden määrässä.
”Meni ehkä kolme minuuttia, kun venäläiset miliisit ilmestyivät.
Kerran matkustimme Tunna Milonoffin kanssa Burjatian pääkaupunkiin, Ulan-Udeen. Kaupungin psykedeelisin nähtävyys oli valtava Leninin pää. Maailman suurin, sanottiin.
Aamuviideltä, kaupungin vielä nukkuessa, menimme kuvaamaan päätä keskusaukiolle. Juttelimme aukiota lakaisevan burjaattimiehen kanssa ja tarjosimme hänelle pienet votkaryypyt.
Mutta isoveli valvoi. Meni ehkä kolme minuuttia, kun venäläiset miliisit ilmestyivät jostakin kovistelemaan meitä ja lakaisijaa.
Burjatiassa tajusin ensimmäisen kerran, miten merkittävästi Venäjä ja sen edeltäjät ovat vaurastuneet kolonialismilla.
Kun eurooppalaiset kolonialisoivat maailman, venäläiset tekivät saman naapureilleen. Ja vaikka monet ovat ikeestä vapautuneet – Suomi mukaan lukien –, kansallisuuskysymys on Venäjällä edelleen kaikkea muuta kuin ratkaistu.
Ostin kirjan Viipurista vuonna 1987, ja viimeistään 1989 neuvostotasavalloissa alkoi tapahtua.
Toivottavasti nytkään ei mene enää kauaa, kun Ulan-Uden keskusaukiolla tahdin määräävät muut kuin venäläiset miliisit.
Kirjoittaja on tv-tuottaja, kirjailija, kansainvälinen seikkailija ja visailutuomari, joka uskoo Venäjän federaation hajoamisen olevan tie rauhanomaisempaan rinnakkaiseloon.
