Nuorena vieraiden lasten huuto lento­koneessa ärsytti – Sitten sain omia lapsia

Lasten myötä reissaamisesta on tullut jotain ihan muuta kuin ennen, kirjoittaa Anni Ihamäki kolumnissaan.

18.1. 12:02

Olin kaukaa viisas. Nuorena aikuisena lomalennoilla vieraiden lasten huuto ja penkkien potkiminen ärsytti, mutta en tietenkään sanonut mitään: ajattelin paitsi tulevaisuutta mahdollisten lasteni kanssa, myös omaa lapsuuttani lentävänä lomalaisena.

Silloin kilvan huusivat hoosiannaa minä ja korkeassa ilmanalassa poksahdelleet korvani, ja samasta ilosta olen päässyt nauttimaan itse vanhempana.

Nyt vanhin lapseni on teini ja nuorin vielä vauva. Minulle on siis viimeisen reilun kymmenen vuoden ajalta kertynyt matkailukokemusta eri-ikäisten lasten kanssa.

Kun esikoiseni syntyi, olin vahvasti päättänyt, että me liikkuvaiset vanhemmat lomailemme samaan malliin kuin ennen lapsen syntymääkin, ja hän kulkee mukana. (Tämä oli aikaa, jolloin oli vielä tavallista reissata ympäri maailmaa ja lennellä ilman huolen häivää.)

Kun vauva oli yhdeksän kuukauden ikäinen, lensimme keväiseen Espanjaan. Vauva liikkui jo sen verran kovaa, että apujoukoiksi otettiin isovanhemmat. Mummi kävelytti taaperoa pitkin lentokoneen käytävää, ja kohteessa turvakaukaloa viritettiin tuskanhiessä paikalliseen taksiin.

Perillä kohteessa vanhemmat eivät varsinaisesti pääse lomailemaan.

Perillä aloin jo vähän olla sitä mieltä, että ehkä se lapsen saapuminen perheeseen saattaa muuttaa jotain.

Lähdimme kuitenkin ajatusta uhmaten rohkeasti reissuun seuraavanakin syksynä. Ennen yölentoa Thaimaahan yöpuku puettiin lapselle toiveikkaasti lentoaseman vessassa. Koneen noustessa ja maidon huvetessa pullosta pienokainen nukahti, kunnes heräsi kuulutukseen turvavöiden kiinnipitämisen tärkeydestä.

No, se lento ei tosiaankaan mennyt hyvin.

Nyttemmin matkamme keskittyvät lähinnä autoiluun kodin ja mökin tai kodin ja mummolan välillä. Automatka ei vaadi lähtöselvityshässäkkää tai tuntien odottelua kentällä, mutta siinä on oma mahdottomuuteensa: ajoitus.

Meillä pienimmät lapset ovat sitä sorttia, että nukahtavat autoon aina, jos ovat vähänkin väsyneitä, mutta nukkuvat liian vähän – lähtö päiväunien aikaankaan ei siis auta, sillä liian vähän nukuttuaan he eivät huutavat herättyään hikikipossaan suurimman osan matkasta.

Olen oppinut, että sitten kun työlään siirtymän paikasta toiseen lasten kanssa on saanut tehtyä, eivät vanhemmat varsinaisesti pääse lomailemaan. Tavallaan kohteessa oleminen on vain arjen siirtämistä toisiin, vähän hankalampiin olosuhteisiin.

Mutta onhan se upeaa, kun ei tarvitse tsiljoona kertaa päivässä pukea ja riisua siltaan itseään vääntävää naperoa ees taas toppavaatteisiin ja taistella peukaloa oikeaan kohtaan rukkasta.

Vörttiä, sanoisin.

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat