Elän oman­näköistä elämää vuoden kaikkina muina päivinä – Siksi voin kutsua Jeesuksen häihini

Olen viime viikot hävennyt sitä, että hääjuhlani tulee alkamaan avioliiton siunauksella, ja se kertoo jotain kristinuskon asemasta kuplassani, kirjoittaa Laura Friman kolumnissaan.

25.1. 11:00

Kukapa olisi uskonut, että vuoden raflaavimman mielipiteen esittäisi jo tammikuussa suomalaisten virallinen turvariepu, terapeutti Maaret Kallio?

Kallio muotoili vuodenvaihteessa Helsingin Sanomissa, ettei ole pakkomielteisen ”omannäköisen elämän” rakentamisen suurin fani. Mitä jos itsen sijasta olisi tärkeämpää ajatella meitä? Tuuletin kotona itsekseni.

Olen taistellut omannäköisyyden kanssa viime kuukaudet järjestäessä häitäni. Vaikka menen vihille maistraatin siviiliseremoniassa, hääjuhlamme alkaa avioliiton siunaamisella. Kuulumme puolisoni kanssa niihin harvinaisiin nuorehkoihin helsinkiläisiin, jotka yhä kuuluvat kirkkoon. Maksamme mukisematta kirkollisveroa ja arvostamme kirkkoa yhteiskunnallisena toimijana.

Olemme kumpikin kasvaneet uskonnollisissa suvuissa, joiden kristillisyys on ollut ilmeisen yksisarvismaista: liberaalia, edistyksellistä, sivistynyttä ja tiedeystävällistä. Juuri siksi ajatus avioliiton siunaamisesta tuntuu meille traumattomalta ja luontevalta.

Kaiken tämän sanottuani myönnän, ettei minulla ole hajuakaan, onko Jeesusta tai Jumalaa olemassa, mutta elämä on niin kuluttavaa sörsseliä, että otan ilolla vastaan minkä tahansa tahon siunauksen.

Toisin on kuplassani, jossa kaikki uskonnollisuuteen liippaava on harvinaista, melkein paheksuttava, eikä missään nimessä omannäköistä. Silti naimisiinmenon kynnyksellä kirkkovihkiminen alkaa kiinnostaa yllättävän monia: kristillisen seremonian tuttuus, turvallisuus ja juhlallisuus viehättävät.

Silloin papeille esitetään ennakkotapaamisessa usein röyhkeä toive omannäköisistä häistä: ”Voisitko vihkiä meidät, mutta olla puhumatta Jeesuksesta?” Tämä on yhtä loogista ja kohtuullista kuin mennä vaatimaan häihinsä kukkakaupasta kuppikakkuja. ”Miten niin ei onnistu, miksi olet noin hankala floristi? Leivo niitä kakkuja nyt vaan. Me haluamme omannäköiset juhlat!”

Itse ajattelen, että elän omannäköistä elämää vuoden kaikkina muina päivinä: jos järjestän juhlat, joihin kutsun elämäni tärkeimmät ihmiset, juhla saa ehdottomasti olla heidänkin näköisensä. Meille juhlan kunniavieraita ovat yhdeksänkymppiset, uskonnolliset mummimme, ja kunnioitukseni heitä kohtaan olisi yksistään tarpeeksi iso syy siunata avioliittomme.

Jotain kristinuskon asemasta kuplassani kertoo kuitenkin se häpeä, jota olen viime viikot kantanut mukanani. Olen toitottanut kaikille pahoitellen etukäteen, että liittomme siunataan juhlissamme, mutta hei, pappi on tuttu, ihana ja arvoiltaan ongelmaton. Jotta asia varmasti menee perille, toitotan sen vielä kerran:

Jeesus tulee häihin, oletko valmis? Minä nimittäin olen.

Lue lisää: Luulin, että pahinta maailmassa on se, että isäni on löytänyt internetin – Voi kuinka väärässä olinkaan

Lue lisää: Vanhemmuuden pahin vaihe alkaa lapsen teinivuosina, ja siitä hiljeneminen on ongelma

Lue lisää: En ole eläin­ihminen enkä vauva­ihminen – Suurten tunteiden puute aiheuttaa sosiaalista häpeää

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat