Olen viime aikoina miettinyt paljon tulevaisuudessa siintävää suurta exitiäni. Valitettavasti kyse ei ole startupini miljoonakaupoista, vaan siitä, että olen tosissaan joutunut harkitsemaan pakoa sosiaalisesta mediasta.
Kaikki nimittäin muuttui, kun lapseni tulivat someen. Viivytimme heidän liittymistään mahdollisimman pitkään. Kiinalainen propagandamylly Tiktok on yhä pannassa taloudessamme, mutta Instagram… No hyvä on, ladatkaa nyt sitten.
Nyt kahdella neljästä lapsestani on sovellus puhelimessaan. Näen, kun he pläräävät kuviani ja katsovat arkisia videostoorejani, havaintojani maailmasta. Yhtäkkiä näen itsenikin heidän silmillään, ihan uudesta kulmasta. Äiti kiroilee. Äiti keikistelee oudon mystisenä. Äiti kirjoittaa, että uuden pizzerian margherita on parempaa kuin seksi.
Harrastaako äiti seksiä – tai edes ajattelee sitä? Kertooko hän siitä muille?
Luulisi, ettei ulkopuolinen katse tuntuisi enää missään. Sosiaalisen median näytelmässä katseethan ovat tavoite!
Aikuisten kanssa näytelmän säännöt ovat kuitenkin selvät: sukulaistäti voi käyttää hashtagia #parhaassaseuraassa siitäkin Hillevistä, jota livenä aina rienaa rasittavaksi juorukelloksi. Pariskuntaillallinen brändätään yhteisestä sopimuksesta date nightiksi ja ”ihanaksi dinneriksi”, vaikka oltaisiin riidelty toksisesti koko ilta.
”Kun lapsi tykkää postauksestani, sydämessä huljahtaa lämpö.
Lapsille ei ole vielä jaettu tätä käsikirjoitusta. Omani huomauttaa nuivasti, että ”ei se kyllä ihan noin mennyt, äiti”, kun heittelen vähän värikynää hauskaan anekdoottiin kahvilasta. Hänen mielestään on noloa, että kirjoitan ”lol” tai ”low key”. ”Miksi sä käytät nuorisokieltä?” Tämän kriitikon katse on armoton ja paljastaa performanssin.
Toisaalta lempeimmillään katse on myös paras ja humalluttavin. Kun lapsi tykkää postauksestani, sydämessä huljahtaa lämpö. Hän hyväksyi äidin horinat, ehkä jopa vähän hymyili niitä lukiessaan! Jostakin käsittämättömästä syystä se tuntuu yhtäkkiä tärkeämmältä kuin peukku siltä upealta kirjailijalta, joka minua seuraa.
On absurdia ajatella, millaista olisi ollut kasvaa samassa maailmassa: että olisin teininä voinut vakoilla vanhempiani ja nähdä heidät ihmisinä muiden joukossa, omissa meiningeissään, kokonaisina, tai edes show-versioina itsestään. Sen sijaan elin turvallisessa pumpulissa, jossa vanhempani olivat jo nelikymppisinä elämättömiä muumioita. Ei seksiä, ei kiroilua, ei outoa coolin leikkimistä ikätovereille.
Instagramin ikkunasta näkee vain toiseen suuntaan. Lapseni eivät itse postaa omiin some-kanaviinsa oikeastaan mitään. Tai sitten sisältö on piilotettu vain minulta. Jos näin on, en syytä heitä yhtään.
Saatan jopa turvautua samaan konstiin.
Lue lisää: Elän omannäköistä elämää vuoden kaikkina muina päivinä – Siksi voin kutsua Jeesuksen häihini
Lue lisää: Vanhemmuuden pahin vaihe alkaa lapsen teinivuosina, ja siitä hiljeneminen on ongelma
Lue lisää: En ole eläinihminen enkä vauvaihminen – Suurten tunteiden puute aiheuttaa sosiaalista häpeää