”Mä en saa, mutta mun äiti kyllä onnistuu siinä aina”, kukkakaupan myyjä sanoi minulle.
Keskustelimme siitä, saako orkideat oikeasti muka kukkimaan uudelleen sen jälkeen, kun ne ovat pudottaneet terälehtensä. Olen säilönyt orkidean rankoja muutamia kertoja vain todetakseni, etten minä ainakaan saa, mutta tiesin, mistä myyjä puhui: minunkin äitini onnistuu aina kukkien kanssa.
Keskustelu kukkakaupassa vahvisti päässäni muotoutunutta käsitystä äideistä, jotka saavat kukat kukoistamaan. Heidän osaamisensa ei kuitenkaan rajoitu vain kukkiin: usein he tietävät muutenkin lähes kaiken ja ovat monesti oikeassa. He antavat (pyytämättäkin) oikeasti hyviä neuvoja, joiden arvon tajuaa usein vasta siinä vaiheessa, kun on itse vähän vanhempi.
Otetaan esimerkiksi oma nuoruuteni. Sain kuulla äidiltäni liian vähäisestä vaatetuksestani aina ensimmäisen kevätpäivän koittaessa.
”Tämä päivä on petollinen. Tuntuu tavallaan lämpimältä ja sitten tulee kuitenkin helposti kipeäksi”, äitini varoitti.
Menin takki auki ulos ja tulin kipeäksi. Joka vuosi.
Edelleen neuvojen vastaanottaminen äidiltä on haastavaa. Sama kiukkuinen teini nostaa vieläkin päätään ja ärähtää jotain, vaikka nykyisin sentään voin myöntää äidille, että hän oli oikeassa. Taas.
”Kiitos mummien tiedän, että pistelevät laput paidoista kannattaa kylmästi leikata pois.
Myöntämisessä auttaa se, että neuvot ovat iän kertyessä oikeasti olleet kullanarvoisia.
Ilman lähipiirini äitejä – nykyisiä mummeja – en tietäisi, että ruokasoodalla lähtee niin närästys kuin tahratkin. En tietäisi, että pohjaan palanut kattila puhdistuu kuin taikaiskusta, kun siinä keittää vettä ja ihan vähän pesujauhetta. Kiitos mummien tiedän, missä lämpötilassa ja miten kauan mitäkin vaatetta tulee pestä ja että pistelevät laput paidoista kannattaa kylmästi leikata pois.
Mummien ansiota on myös yksi lapsuuteni ihanimmista makumuistoista. Ennen syntymääni mummoni Hilma, jota en koskaan ehtinyt tavata, leipoi herkullista rieskaa kotikontunsa Luumäen Viuhkolan tapaan. Äitini kysyi joskus anopiltaan, saisiko hän rieskan ohjeen. Hilma naurahti, kehotti katsomaan ja ottamaan ohjeen seuratessa ylös – ei hänellä mitään reseptiä ollut. Äitini katsoi ja harjoitteli ja nyt ohje on tallessa kirjoitetussa muodossa.
Toivoisinkin, että reseptien tapaan olisi olemassa äitien erilaisten ohjeiden kirja. Siellä ohjeet olisivat valmiina sitä hetkeä varten, kun ne olisi valmis vastaanottamaan.
Niiden päälle voisi kerryttää omaa viisauttaan odotellessaan aikaa, kun on itse se tosielämän senior advisor, joka tietää kaiken ja jakelee neuvojaan. Ensin kuuroille ja sitten ehkä – tai toivottavasti – kiitollisille korville.
