Vietin hiljattain lomaa ystäväni kanssa Pariisissa. Juhlistimme nelikymppisyyttämme ja 35-vuotista ystävyyttämme, tosin vuoden myöhässä pandemian ja kuopukseni syntymän takia, mutta silti.
Matkaa varatessamme totesimme ystäväni kanssa yhdessä tuumin, että kun kerran lähdetään, lähdetään sitten jumaliste kunnolla – eli ainakin kolmeksi yöksi.
Pian varauksen tehtyämme tunsin viillon sydämessäni. Heräsin yöllä ajatukseen, etten mitenkään voisi lähteä ja jättää pieniä lapsiani ilman äitiään kolmeksi yöksi.
Kolmeksi, mitä oikein olin ajatellut!
Matkan lähestyessä ahdistus lisääntyi ja sen alta kuoriutui vanha tuttu tunne: syyllisyys.
Kun mietin äitiyttäni, syyllisyys painaa monessa muistossa. Olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että olen hermostunut liikaa tai liian helposti, antanut tuttia liian kauan tai liian vähän, vienyt lapsen ehkä kuitenkin liian nuorena perhepäivähoitoon – lista on loputon.
En ole ainoa, jota syyllisyys kalvaa. Someaikana äitiydestä on tullut miinakenttä, jossa jokaisen valinnan tehtyään saa heti kuulla niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin, miten monin muinkin tavoin asian olisi voinut hoitaa ja pääsee tuntemaan omasta valinnastaan syyllisyyttä.
Itsekin tajusin ennen matkaa syyllistyväni eniten tulevasta syyllisyydestäni ja mahdollisesta muiden (itselleni tuntemattomien) ihmisten lisäsyyllistämisestä. Aivan mahdotonta, myönnän.
Kelani menivät niin pitkälle, että ehdin ajatella omaksi ajakseni riittävän jo pelkän menolennon – olisin varmaankin valmis kääntymään jo terminaalissa takaisin paluulennolle.
Pääsin myös seuraamaan, kun puolisoni ymmärrettävästi hieman pyöräytteli silmiään neuvolassa, kun varmistin ihan ammattilaiselta, etten varmasti aiheuta jotain lapsilleni lähtemällä kolmeksi yöksi Pariisiin. Sain lähtöluvan ja kehotuksen olla nyt ihan rauhassa.
Syyllisyyden väleistä pilkahtelevina järjen hetkinä aloin tutkailla, olinko todella tekemässä jotain väärin vai en.
Olin jättämässä lapseni kolmeksi yöksi omaan kotiinsa oman isänsä kanssa. Isän, joka pärjää lastensa kanssa täydellisen hyvin tilanteessa kuin tilanteessa ja pyörittää arkeamme huomattavasti järjestelmällisemmin kuin minä.
Järkipuhe auttoi. Kun lentokone laskeutui ja kurvasimme lentokentältä kohti Pariisin keskustaa, huomasin nauttivani. Totta kai lapsia tuli reissun aikana ikävä, mutta en herännyt öisin murehtimaan.
Lopulta kaikkein syyllisin olo taisi tulla siitä, ettei matkalla tullutkaan syyllinen olo.
