”Äiti, ollaanko me nykyään köyhiä?”
Jos saisin euron joka kerta, kun lapseni ovat esittäneet tänä keväänä minulle tämän kysymyksen, rahahuoleni eivät olisi niin suuria. Lasten kysymys on kummunnut vakiovastauksestani melkein kaikkeen viime kuukausina: ei, ei osteta, ei ole rahaa. Ja ei, ei mennä, ei ole varaa.
Vastaan kaikesta huolimatta lapsilleni kerta toisensa jälkeen, että emme silti ole köyhiä.
Meillä on yhä kiva koti, tilava auto, kaikin mukavuuksin varustettu vapaa-ajan asunto ja aivan liian monta suoratoistopalvelutilausta. Silti taloudellinen tilanteemme on tiukempi ja ihan erilainen kuin koskaan aiemmin.
”Mökin sähkölaskujen summaa en kehtaa edes sanoa ääneen.
Kaikki on kallistunut kertaheitolla. Asuntolainan korot ovat pompsahtaneet prosenttitolkulla, yhtiövastike lähes tuplaantunut ja mökin sähkölaskujen summaa en kehtaa edes sanoa ääneen, vaikka pytinkiä on pyöritetty koko talvi vain peruslämmöllä. Ruuan hinnan nousun tietävät kaikki.
Kaiken kaikkiaan käytettävissämme on yhtäkkiä kuukausittain vähintään 500 euroa, pahimmillaan tonni, vähemmän kuin aiemmin.
Se on iso summa ja karsii kaiken ylimääräisen luksuksen: spontaanit ravintolakäynnit, viikonloppuleffat teatterissa, kaiken sen ihanan ja ylellisen, johon olemme tottuneet.
Tänä kesänä ei lähdetä matkalle edes päiväksi Tukholmaan, sillä kuusihenkiseltä perheeltä siihenkin uppoaa puolivahingossa tonni. Harmittaa, mutta hengissä selvitään.
”Eksotisoin törkeästi hetkellistä niukkuutta.
Seuraa paljastus, joka taatusti ärsyttää monia: jollain kierolla tavalla jopa nautin vähän siitä, että joudun leipomaan marttaillen sämpylöitä, myymään kaupunginosakirppiksellä turhimmat paljettimekkoni seitsemällä eurolla (sillä rahalla saa aivan hemmetisti makaronia) ja hakemaan Lidlin etukupongilla ilmaisen pakastepinaattikeiton lounaaksi.
Eksotisoin törkeästi hetkellistä niukkuutta. Asenteeni perustuu tietysti vain optimismiin: kohta kaikki on taas paremmin ja vien perheen artesaanipizzalle.
En osaa kuvitella sitä ahdistuksen määrää, jos tilanne tuntuisi pysyvältä.
Otan tämän myös oppimiskokemuksena ja herätyksenä. Jos voin vielä joskus viedä perheeni kämäiseen sushibuffettiin tsekkaamatta ensin tilin saldoa verkkopankista, lupaan olla kiitollinen.
”Aika kauan tässä eleltiinkin vapaamatkustajina nollakoroilla.
Toimittaja Tuija Siltamäki kirjoitti keväällä Ylen kolumnissaan pistämättömästi siitä, miten keskiluokka uhriutuu tällä hetkellä urakalla kaiken kallistumisesta.
Minä en jaksa. Aika kauan tässä eleltiinkin vapaamatkustajina nollakoroilla. En kaipaa sääliä, sillä monelle köyhyyslarppimme on ollut arkea jo iät ja ajat.
Tilanteeni ei muutenkaan ole kenenkään syytä, paitsi korkeintaan erään Vladimir Putinin. Olen melko varma, että uhriutumiseni ei häntä hetkauta.
